Rantaa ja sitä Afrikkaa
Vihdoin vaihtui blogin kansikuvakin ajankohtaisempiin maisemiin, ei tarvi enää niitä aavikkokuvia fiilistellä. Oli muuten sellaisia valinnanvaikeuksia noita mun rantakuvia selaillessa, että taitaa tulla tavaksi vaihdella tuota kantta vähän useammin. Kaikille kuitenkin tiedoksi, että sama tyttö täällä kirjoittelee, vaikka sivu vähän erilaiselta näyttääkin!
Tänään pyhitin vapaapäiväni ihan rehelliselle auringonpalvonnalle, kun rannalle kirmasin heti aamukahvit juotua ja takaisin kotiin lähdin vasta kun kuukin oli jo noussut taivaalle. Tuli hieman ristiriitasia oloja kyllä, kun edelleen uikkareissani ajattelin aurinkoa ottavan, mutta ensitöikseni silmät avattuani näen taivaalla kuun. What a duck??
Pitänee kai myöntää, että syksy se on täälläkin tuloillaan. Vaikka lämmintä riittää, aurinko ei ole lainkaan niin polttava, mitä se vielä elokuussa oli. Rantakelejä on ennusteltu kuitenki riittävän vielä koko ensi kuun, joten ei nyt vielä kaiveta niitä pitkähihaisia kaapeista. Oon muuten tätä pukeutumista täällä tarkastellessani kiinnittänyt huomioita siihen, miten nuo paikalliset tuota minishortsimuotia täällä vaalii. Aamuviileällä ennen auringonnousua, kun minunkin hostäitini lähtee poikia saattamaan kouluun, päälle laitetaan paksu huppari ja minishortsit, ja hupparista sitten luovutaan kun pidemmäksi päivää päästään. Samaa näkyy jokaikisellä vastaantulijalla. Eikö Suomessa kevään ensimmäiset ja syksyn viimeiset auringot saa käsivarret, kun päälle tykätään pistää pitkää punttia ja kevyempää t-paitaa? No, täällä tilanne on päinvastainen. Ihmekös kaikilla niin kauniin ruskeat kintut.
Syksy näkyy myös mun kassin pohjalla kulkevassa aurinkorasvaputelissa: niin se Saharan suojakerroin 75 vaan hiljalleen vaihtui kolmeenkymppiin, jota parhaillaan käytän. Usein iltaisin leikkien lomassa ihailen kivaa rusketustani, mutta totuus paljastuu viimeistään suihkun jälkeen, kun puolet ”rusketuksestani” kuoriutuu sinne ammeen pohjalle. Siis maasto on kuivaa ja hiekka pöllyää juostessa, mut olenko mä päivän päätteeksi tosissaan sellaisen tomukerroksen peitossa, että ihokin näyttää tummemmalta? Ilmeisesti, kun katselee niitä mustia likapisaroita, joita sinne suihkuhuoneeseen jätän jälkeeni.
Parhaan pyrkimykseni mukaan kuitenkin yritän kerätä ne viimeiset valonpisarat iholleni, jos vaikka sais tuotua edes osan tästä väristä mukanani Suomeen, jossa ootte minut aina ennen maaliskuun tienoilla tottuneet näkemään pikemminkin sinisenä kuin ruskeana. Nopeastihan se aika rannalla kului miltei kellon ympäri lukuisia surffareita ihaillen. Tai siis tarkotan, surffaamista ihaillen…
Illalla kotiin kävellessä sai käsitykseni ”sinisestä hetkestä” ihan uudet mittasuhteet. Tässä teille sitä Afrikan rajaa, jota en ole ennen onnistunut taltioimaan. Päivitin myös tietojani, välimatka Tarifan ja Marokon välillä on kapeimmillaan 14 kilometriä. Senhän melkein vaikka uisi, jos maahan haluaisi!
PS. Loppuun päivän blondivitsi. Totuttuun tapaan matka rannalta kotiin taittuu rivakammin, kun laitan korvakuulokkeista suomipopit soimaan ja lauleskelen biisejä mukana siinä talsiessa. Tänään kuitenkin jotenkin sen musiikinkin takaa havahduin siihen, miten hiljaista vuorilla iltaisin on. Ekaa kertaa oikeasti sammutin soittimeni ja yllätyin tosissani kuulemastani. Hetken haltioituneena siellä kuunneltuani sain vuosisadan kuningasidean: äänitän kännykälläni tätä hiljaisuutta. Tosissani seisoin jännityksestä jäykkänä nauhuri pyörien muutaman kymmenen sekunnin ajan, jonka jälkeen innosta pinkeänä painelin kotia huoneeseeni kuuntelemaan ääniraitaani, kunnes vasta sitten tajusin tyhmyyteni. No miltäköhän se äänitetty äänettömyys mahtaa kuulostaa?