Sarvipäitä
Käsillä on parhaillaan pisimmät tunnit, joita oon täällä Espanjassa ikinä viettänyt. Aamu-uneni keskeytti perheen siivooja, joka tuli meille ihan liian aikaisin pistämään kämpän ylösalasin. Maanantain muuttoon on vaikea valmistautua poikien sekottaessa perässä kaiken, minkä edellä pistät kasaan, joten aamulla päätettiin järkätä muuttoa mahdollisimman pitkälle valmiiksi vielä kun pojat on koulussa. Erikoista tästä teki sen, että muuton miltei alusta loppuun hoiti tämä siivoojatäti, kun perheen äiti karkasi omien hommiensa perässä kaupungille ja minusta taas ei suurta apua ollut omien tavaroideni kasaamisen jälkeen. Oon siis koko aamun yrittänyt vaan pysyä poissa tieltä, kun tämä espanjankielisiä humpparytmejä laulava hurrikaani on pistänyt tuulemaan…ja kunnolla pistikin – tällä hetkelle siis istun läppärini kanssa sängylläni, sillä huoneessa ei muuta enää ole, ei pöytää, tuolia, vaatekaappia, vain mun sängy ja aukinainen matkalaukkuni pullollaan ryppysiä vaatteita. Hyvinhän näin elää muutaman päivän.
En tiedä, onko ne nää tyhjät karut seinät vai tämä kaikukumina joka täällä verhottomassa huoneessani kohisee, mikä saa aikani tänään kulumaan niin kuollettavan hitaasti. Oon heti aamusta asti odotellut poikia kotiin, että se touhu sais minunkin päiväni jo käynnistettyä, mutta tietysti sain just viestin, että pojat on menossa koulun jälkeen kaverilleen kylään, että saan iltapäivän vapaaksi. Tällä hetkellä osuvampaa olisi sanoa, että joudun sen ottamaan, vapaapäivän. Tilannehan on se, että näinä mun vapaatunteinani en kerkeisi kävelemään edes rannalle ja takaisin, eikä täällä vuorilla sen enempää tekemistä sitten olekaan, varsinkaan kun kämppä on just tyhjennetty huonekaluista. Niimpä ajattelin tämän arvokkaan aikani käyttää tälle vuorielämämuistelolle, joka olkoon omistettu jokaiselle uudelle karvakamulleni hyvästelymielessä. Haikeaa, mutta en tule ikävöimään.
En valehtele lainkaan sanoessani, että vuorilla vietettyinä päivinä näen näitä elukoita vähintään sen viisinkertaisen määrän mitä täällä ihmisiä näkee. Oon nyt reilun kuukauden päivät täällä asunut, enkä vieläkään tiedä, kuka nämä eläimet omistaa. Oon jopa alkanut epäilemään, että osa possuista kuuluu meille. Joskus pihassamme tulee vastaan näitä satunnaislöydöksiä, astioita, joista on possuja ruokittu. Ehkä tän talon vuokrasopimukseen kuului sikojen ruokkiminen. Mene ja tiedä.
Vaikka villieläimiä olisivatkin, niin villejä ei suinkaan. Kesyinä täällä eletään yhdessä, ihmiset ja elukat sekaisin. Kerran kotia pystyssä pitäessäni luulin olevani fiksu, kun vein jo monta viikkoa sisällä haisseet roskapussit ulos lemuamaan. Aamulla tämä kuitenkin osoittautui virheeksi: roskapussit oli revitty auki, roskat levitelty pitkin maita ja mantuja niitä vanhoja ruokia sieltä pussista hamutessa. Pihamme portit on myös syytä sulkea illallisaikaan: kerran tuli sikoja sisälle tuoksujen perässä.
On mulle kohdalle osunut mittelöitäkin, viimeisin käytiin vuohia vastaan. Olin menossa vuorille kävelylle, kun tien poikki vastarinta oli rakentanut jonkinmoisen muurimuodostelman, jossa ei tasaväkisyydestä välitetty; miehitys oli kutakuinkin 30 vuohta vastaan mä. Siinä ajattelin kuitenkin muina miehinä painella läpi vuohilauman haluamaani suuntaan, mutta nää ei tilanteesta niin tykännytkään. Ensimmäiset rohkeat uhkaili ottamalla muutaman metrin juoksuspurtin mua kohti, mutta kuitenkin pysähtymällä ennen törmäystä. Tää ei mua nyt vielä niin hetkauttanut, vuorille olin päättänyt mennä ja vastassa oli kuitenkin vaan parikymmentäkiloisia karvaturreja. Seuraavaksi vastaan kuitenkin käveli iso kiho, ukkovuohi, joka selvästi otti laumanvahtimisen vakavasti. Tää tapaus tukeutuikin henkisempään pelotteluun, käveli vastaani ja pysähtyi, nosteli päätään ja määki miehisesti. Siinä me seistiin kaks kovaa vastakkain, ukkovuohi ja mä, ja parhaani tein pysyäkseni kovana. Sisäinen puheeni kuulosti tilanteessa jotakuinkin tältä: Älä luovuta, sä haluut mennä vuorille…KATO NOI SARVET!!…noi on vaan eläimiä, sen kun kävelet ja menet vuorille…ISOT, VAHVAT SARVET!!…ota ensimmäinen askel, sä pystyt siihen…SARVET SARVET SARVET!!! Ja niin mä murruin. Laskin pääni rauhan merkiksi ja peräännyin nieleskellen pois paikalta. Tilanne on siis vuohet vastaan minä 1-0. Taidan tyytyä osaani.
Hevoset taas on ystäviä. Yhdeksi mun lempipuuhaksi täällä on muodostunut hevosten syöttäminen ja silittäminen, sen parissa menee helposti tuntikin. Täällä muuten hevoset ja aasit vetää iha poikkeuksetta yhdessä laumassa, ja välissä näkee tosi mielenkiintoisiakin risteytyksiä, jotka on selvästi muodostuneet monen polven miksauksista. Muulilla on selvästi molempien piirteitä melko tasapuolisesti, mutta joskus vastaan kävelee näitä yksilöitä, jotka on selvästi hevosia, mutta joilla on jossain menneisyydessä elänyt aasiesi-isä. Näillä on usein ihan hevosen kroppa, mutta aasin kallon muoto, tai esimerkiksi aasin isot korvat tai sellainen aasinhäntä. Asiasta puhuu nyt ihminen, joka ei ikinä läpäissyt niitä bilsan risteytystehtäviä, joten näillä tiedoilla ei ole mitään järkiperää. Maalaisjärkiperää senkin edestä.
Lemmikeiksi näitä vois ihan kutsua, sillä kyseessä ei ole mitään Pomarkun kyyttöjä, jotka kuulet ja haistat, mutta et ole ikinä nähnyt. Nämä kaverit, oli sitten kyseessä vuohia, lehmiä, hevosia, aaseja, tai niitä hevosaaseja, hengailevat ihan ikkunani alla ja tulevat vastaan kotiovellekin. Kerran muuten yksi vuohi oli kiivennyt naapurin katolle, sieltä oli ilmeisesti parempi syödä tuota meidän pihassa kasvavaa sitruunapuuta. Kaikenkaikkiaan, näin eläinystävänä, on edelleen jotenkin sydäntälämmittävää herätä aamulla kukonlauluun tai lehmän kaulassa kolisevaan kelloon. Okei, mukavaa se on niin kauan kun pelistä poissa pysyy vuohet: sian tuntee röhkinästään, hevosen aivastuksistakaan ei voi erehtyä, mutta oikeesti, kun vuohi tulee ja määkäisee herättäen sut syvimmästä unestasi, et voi olla pelästymättä, että herraisä, nyt mun ikkunan alla on joku mies tekemässä kuolemaa.