Suklaakakkua ja sympatiaa
Olin koko päivän suunnitellut kirjottavani teille tänään mun upeesta eilisestä shoppailupäivästä, mutta kun kotiin pääsin ja huoneeni oven suljin perässäni niin ajatus oli jo aivan toinen: tämä ilta oli kaikessa uskomattomuudessaan vielä miljoona kertaa mahtavampi kuin eilinen ja pakko tietysti mun on päästä kirjoittamaan siitä kaikki heti tässä nyt!
Tilannehan on ollut koko Espanja-aikani nyt se, että olen asunut täällä vuorilla kokien paikan hälyttävän autioituneeksi (huomioiden, että edellinen kotiosoitteeni oli Saharan autiomaa, yksinäisyyteni täällä on ollut asteikolla lievästä vakavaan jotakuinkin tasolla ”taasko puhuin puoli tuntia vuohille”). Ainoat ihmiskontaktit, joihin täällä olen törmännyt, ja joihin enää edes oletin törmääväni, kuuluivat kategoriaan 70–80 -vuotiaat maatilanomistajat, jotka eivät ole eläessään nähneet supermarkettia. Ja mitä tulee englannin kielitaitoon, yhtä kuin seinälle puhuisi.
Kaikki oli kuten ennenkin, poikien kanssa paineltiin tapamme mukaan purolle katsomaan sammakoita. Matkan varrella mut pysäytti kuitenkin yllätys numero yksi: naapuripihasta kuului lapsien ääniä. En ollut ikinä ennen edes kuullut, että täällä oikeesti asuisi joku, saati sitten joku lapsi? Onnekseni pojat sattuivat olemaan vielä samaa ikää omieni kanssa, ja tuntuivat tuntevan toisensa ennestään. Jo tässä vaiheessa oikeesti hypin riemusta: päivästä tulee todella helppo, kun lapset viihdyttävät toinen toisiaan ja mun velvoitteeksi jää vain pitää näitä silmällä ja puuttua peliin jos nallekarkit ei menekään tasan.
Seuraavaksi mäkeä alas käveli yllätys numero kaksi: naapuripoikien äiti. Siinä mamin lähestyessä availin jo ääntäni ja valmistauduin laukomaan sen ainoan lauseen, jonka espanjaksi osaan sanoa: en puhu espanjaa. Meinas kuitenkin mennä sormi suuhun kun mulle alettiin laukoa sujuvaa englantia ja ihan ilman pyyntöä. Siis mukava nainen, mun naapurissa, keskellä autiovuorta, yhteinen kieli, pojille leikkikavereita ja mulle juttuseuraa? Vihdoin!
Siinä tovin juteltua tämä nainen alkoi osoitella eleitä pyynnölle mennä takaisin pihaansa, kun mä jo henkisesti roikuin kiinni hänen jalassaan itkien ”älä mene, en halua tän loppuvan vielä, tai koskaan ikinä”. Yllätyksekseni minä ja itse asiassa sillä hetkellä alaosattomissa olevat rääväsuiset vahdittavani saatiin kutsu kylään. Okei, mikäs siinä…kunnes silmieni edessä aukeni yllätys numero miljoona, joka miltei tipautti mut polvilleni suutelemaan maata: iso aidattu puutarha, joka on täynnä leluja ja nätisti leikkiviä lapsia, ja jonka sivulla on naisia seurustelemassa englannin kielellä syöden suklaakakkua. Siis mitä? Kaikki nämä päivät, kun oon pyörinyt yksinäisyydessäni jossain sekoamisen rajamailla, mun naapurissa on ollut meneillään unelmien ämmäkerhon kokoontumiset? Joskus tosissaan, kun kovasti jotain etsii, unohtaa kurkata sinne naapuriaidan toiselle puolelle.
Jos ei vieläkään olis asiat lähes täydellisesti, niin yhä lähemmäs päästiin, kun sain osaksi aidosti ymmärtäväistä vastaanottoa, sillä jokainen kyseisistä naisista oli alun perin ulkomailta espanjaan muuttaneita, saman yksinäisyyden ja alkukankeuden kokeneita yksilöitä. Juteltavaa siis riitti melkein kunnon vatvomisiin saakka, eikä pöydässämme ollut tilaa yhdellekään hiljaiselle hetkelle. Tunteeni eivät kait olleet yksipuoliset, sillä kerkesimme jo heittämään ilmaan ajatusta viikottaisista tapaamisista ja leivontakerhoista, pohjimmaisena syynä siis juurikin se, että kenenkään ei tarvitse stressata lapsista, kun ne niin nätisti yhteen leikkiin. Täydellinen sotasuunnitelma pyörittää meidän pientä marttakerhoa! Tuli muuten sovittua sekin, että pistetään mukulat torstaina alkavaan kung fu –kerhoon, joten ekat treffit on jo lukkoon lyöty ylihuomiselle. Hyvästi vuohet!
PS. Hauskointa päivässä oli tietysti kuulla, että yksi kyseisistä naisista on puoliksi suomalainen. Hän tuntui olevan vielä erityisen kiinnostunut suomen kieltä kohtaan, ja lukee kuulemma lapsilleen yksinkertaisia suomalaisia iltasatuja ja laululeikkejä, vaikkei hänellä enää mitään suomikontaktia elämässään olekaan. Ihan yhteisöllisyyden vuoksi lurauteltiin siinä yhdet hämä-hämä-häkit, ja taidankin ehdottaa vielä joitain aamuisia privaattikahvitteluja, jolloin voitais juorujen keskustelujen yhteydessä ylläpitää hänen kielitaitoaan. Täydellistä!