Lastensuojelu on tehnyt itsensä tarpeettomaksi

Selkeät raamit eivät ole lastensuojelun kaipaama kasvojenkohotus

Vastine Espoon kaupungin sosiaalityöntekijä Jani Raespuron mielipidekirjoitukseen 20.11.2020

Silloin kun asiakasperhe ottaa yhteyttä lastensuojeluun, pyrkimyksenä on saada apua. Minkälaista apua tarkalleen pitäisi saada, on vaikea määritellä. Asiakkaat ottavat yhteyttä toiveikkaina, mutta pettyvät saadessaan ”eioota”. Resurssit ovat vähissä, raha tiukassa.  Sitä apua mitä perheet tarvitsisivat, ei useinkaan ole antaa. Jos apua saa, se on marginaalisesta: ei oikea-aikaista ja oikeassa määrin, kuten lastensuojelulaki velvoittaa. Ei ole ihme että lastensuojelun asiakkaat kaikkoavat saadessaan toivotun avun sijaan osakseen syytöksiä.

   Kuten sosiaalityöntekijä Jani Raespuro Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessaan 20.11.2020 mainitsi, vastuukysymykset ovat unohtuneet yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vaikka viimesijainen vastuu lapsesta olisi yhteiskunnalla, on vastuu vanhemmilla mahdolliseen huostaanottopätökseen asti. Raespuro muistutti myös, että ongelmat eivät ratkea pelkästään viranomaisvoimin. Syynä tähän Raespuro pitää perheen sisäisiä ongelmia: päihteidenkäyttöä ja mielenterveysongelmia. Mielestäni syy ongelmien jatkumiseen ei ole asiakkaissa, vaan siinä ettei ongelmia yritetä riittävän tehokkaasti ratkaista. Kun lastensuojelu osoittautuu haasteelliseksi, pallo heitetetään helposti takaisin asiakkaalle ja muistutetaan siitä, kuka olikaan vastuussa.

   Lastensuojelulla ei pitäisi olla liian haasteellisia asiakkaita, koska laki velvoittaa järjestämään tukitoimia. Huostsaanotto tulee yleensä kyseeseen vasta tukitoimien osottauduttua riittämättömiksi. Joskus on kuitenkin tapahtunut ylilyöntejä sosiaalityöntekijöiden arvioidessa lapsen kiireellisen sijoituksen tarvetta.

  Jos perheitä ei lastensuojelussa osata auttaa, lastensuojelun yhteiskunnallinen tehtävä kapenee pelkästään lasten oikeuksia valvovaksi elimeksi. Yksi  lastensuojeluilmoitus voi olla pullonkaula lukuisiin muihin viranomaisten tekemiin lastensuojeluilmoituksiin lastensuojelurekisterin ansiosta. Julkisessa keskustelussa asiakkaita mustamaalataan siitä huolimatta, että kynnystä lastensuojeluilmoituksen tekemiseen on entisestään madallettu. Yksi värinymmärretty asia poikii helposti toisen ja noidankehä on valmis. Turhat lastensuojeluilmoitukset aiheuttavat asiakkeille stressiä, pelon lasten menettämisestä ja pahimmillaan mielententerveysongelmia.

 Vaikka lastensuojelussa pidetään tärkeänä yhteydenpitoa biovanhempiin, lakisääteinen pyrkimys perheen jälleenyhdistämiseen ontuu. Käytännössä huostaanotoista puretaan vain alle 10%.

   Selkeät raamit eivät ole lastensuojelun kaipaama kasvojenkohotus. Sen sijaan tarvitsisimme laajempaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, mihin lastensuojelulla pyritään. Mikäli lastensuojelu on onnistunut täydellisesti tavoitteessaan tehdä itsensä tarpeettomaksi, mihin tarvitsemme lastensuojelua?

Tiina Mwanakayaya, terveysalan ammattilainen,bloggaaja