Kärsitkö sinäkin EROHÄPEÄSTÄ?!
Kuva: Anna
Postasin Facebookiin tänään:
”Saunapäivä. Minä + muksut ❤️💕
Ps. Miksi mua nolottaa painella aamutakit päällä saunaan naapurien ohi kun mies ei oo kotona?! Tai miksi mua nolottaa tehdä yhtään mitään lasten kanssa ilman mun miestä?! Mun pitäis olla ylpeä yksinhuoltajuudesta ja näistä suhteellisen täyspäisistä lapsista jotka oon melkein yksin kasvattanut mutta miksi se on NIIN VAIKEETA?! Miksi mä edelleen häpeän ydinperheen rikkoutumista, kahta eri (bio)isää ja tätä tilannetta, joka ei koskaan voi täysin korjaantua, koska lapsen geeniperimää ei voi vaihtaa, vaikka tahtoisi. Miksi tää on edelleen niin kipeä aihe?! 🙄”
Tästä sain kimmokkeen tälle blogipostaukselle.
Kärsitkö sinäkin EROHÄPEÄSTÄ?! Miksi tämä aihe on niin herkkä ja hankala asia?! Erohäpeä tuntuisi olevan jotenkin normi eronneiden vanhempien keskuudessa (en käytä sanaa” eroperhe”koska eronneet vanhemmat eivät mielestäni ole enää perhettä keskenään), vaikkakaan kaikki eivät ole sitä valmiita tunnustamaan. Jossain määrin erohäpeä on tabu, eikä siitä puhuta julkisesti. Sen sijaan ydinperheellisille asia ei ole tabu. Ehkä juuri erohäpeä on se tunne, joka estää ainakin joissakin tapauksissa eroamasta liian nopeasti tai harkitsemattomasti.
Itselläni on.. kokemusta vain.. nopeista ja harkitsemattomista eroista, niistä jotka iskevät kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Itselläni on kuitenkin kokemusta vain suhteellisen nopeista ja harkitsemattomista eroista, niistä jotka iskevät kuin salama kirkkaalta taivaalta. En ollut suunnitellut elämääni niin, voin sen myöntää. Ero oli kohdallani täysin suunnittelematonta ja häpeäkin sen mukaista. Erohäpeä on oikeastaan tunne, joka seuraa epäonnistumisesta parisuhteessa ja hajonneesta ydinperheestä. Erohäpeää voi kokea niin jätetty kuin jättäjä;molempien parisuhde on päättynyt ja ydinperhe hajonnut.
Erohäpeäni johtuu suurelta osin yhteiskunnan odotuksista ja painostuksesta säilyttää ydinperhe. Erojen yleistyttyä tuntuu kuitenkin järjenvastaiselta tuntea häpeää erosta.
Kun tarkemmin mietin, erohäpeääni ei ole järjellistä syytä. Erohäpeäni johtuu suurelta osin yhteiskunnan odotuksista ja painostuksesta säilyttää ydinperhe. Erojen yleistyttyä tuntuu kuitenkin järjenvastaiselta tuntea häpeää erosta. Kun joka toinen aviopari eroaa, erosta tulee normaali asia. Mutta mistä se häpeä sitten oikein kumpuaa!?
Häpeä kumpuaa pitkälti 70-lukulaisista asenteista yksinhuoltajaäitejä kohtaan.
Häpeä kumpuaa pitkälti 70-lukulaisista asenteista yksinhuoltajaäitejä kohtaan. Ehkä jopa kauempaa. Lastenhuoltolaki tuli voimaan 80-luvulla (sittemmin sitä on uudistettu) erojen yleistyttyä. Sitä ennen yksinhuoltajat olivat tukalassa asemassa, eivätkä välttämättä kyenneet edes elättämään jälkikasvuaan. Yksinhuoltajan lapsesta puhuttiin jopa äpäränä. Sanan käyttö teki eroa avioliitossa syntyneisiin lapsiin. Avioliiton ulkopuolella lapsen saaaminen koettiin vahvasti häpeälliseksi. Nämä asenteet ovat tiukassa. Saattaa mennä vuosikymmeniä ennen kuin ne hellittävät.
Koska mennyttä ei voi muuttaa, jossittelu on turhaa.
Järjellä ajateltuna en voi kokea syyllisyyttä ratkaisusta, jonka joku muu teki puolestani tai ratkaisusta, joka oli välttämätön. Parisuhteessani tulin hyväksikäytetyksi niin fyysisesti, psyykkisesti kuin taloudellisesti. Koska mennyttä ei voi muuttaa, jossittelu on turhaa. Eron jälkeen päässäni pyörivät sellaisen kysymykset kuin: ”miksi olin niin naiivi ja sinisilmäinen?, miksi haluan uskoa hyvää jokaisesta ihmisestä vaikka siihen ei olisi aihetta?, miksi menin allekirjoittamaan yhteishuoltajuussopimuksen?, ja miksi en lähtenyt suhteesta ajoissa?”
Ne asiat, joita ei voi muuttaa, niiden kanssa on vain elettävä. Tuli mitä tuli.
On pakko todeta, että vaikkakin saatoin olla hieman naiivi ja sinisilmäinen, tein silloiset päätökset sen hetkisen tiedon ja kokemuksen turvin, ja päätöksiin vaikuttivat ne tunteet, joita tunsin ja se elämäntilanne, jossa elin. Jos sama tilanne toistuisi uudestaan, tekisin luultavasti samat päätökset kuin silloin, jos taustatilanne olisi sama. Nyt, 36-vuotiaan elämänkokemuksella varustettuna, olisin toki viisaampi ja osaisin toimia järkevämmin. Ne asiat, joita ei voi muuttaa, niiden kanssa on vain elettävä. Tuli mitä tuli.
elin kieltämisessä ja yritin ylläpitää valheellista mielikuvaa ydinperheestä
Eron jälkeen postasin edelleen exän kuvia sosiaalisessa mediassa, jopa hartaammin kuin aikaisemmin, vaikka exäni blokkasi minut hyvin pian sieltä. Jälkeenpäin ajateltuna elin kieltämisessä ja yritin ylläpitää valheellista mielikuvaa ydinperheestä. Tätä kesti noin vuoden päivät, kunnes minun oli lopulta pakko myöntää itselleni eron tapahtuneen. Päällisin puolin elin kuin kuka tahansa eronnut ja oli uusia suhdeviritelmiäkin, mutta sisimmässäni en ollut päässyt eron yli ja toivoin yhä exän muuttavan mielensä. Suhteet olivat keino yrittää saada exä mustasukkaiseksi, missä aluksi onnistuinkin. Sosiaalisessa mediassa ylläpidin edelleen toivetta ydinperheen jatkumisesta.
Suhteet olivat keino yrittää saada exä mustasukkaiseksi
Kun pääsin kieltovaiheen yli, alkoi suruvaihe, jossa suurin ydinperheen rikkoutumista ja yhteisen tulevaisuuden menettämistä. Kun näin kaupungilla kokonaisia perheitä, kyyneleet tulivat silmiin. Päiväkodin vanhempainillat jätin välistä, koska oletin siellä olevan pelkkiä ydinperheiden vanhempia. Isänpäivät itkin putkeensa, äitienpäivänä kukaan ei tuonut ruusuja. Facebook oli noina päivinä tulvillaan ydinperheonnea, ja minäkin halusin omani.
Sitten tapasin Greatin ja pikku hiljaa meistä alkoi muodostua kahden kodin uusperhe. Great oli öljyä haavoihin. Sain taas ruusuja ja oli joku, joka muisti ystävänpäivänä. Kävimme leikkipuistossa perheenä. Kun kohtasimme muita lapsiperheitä, meille hymyiltiin. Great otti lapseni hyvin omikseen. Olin onneni kukkuloilla.
Sitten iskivät realiteetit: hän ei ole lapseni biologinen isä, eikä tule koskaan olemaan.
Sitten iskivät realiteetit: hän ei ole lapseni biologinen isä, eikä tule koskaan olemaan. Biologinen isä muistutti olemassaolostaan säännöllisesti. Tämän vuoksi erosta oli aluksi vaikea päästä yli. Oikeusaputoimiston ja käräjäoikeuden papereissa biologinen isä oli hyvinkin elävä. Elatusapu, jonka olisi pitänyt napsahtaa tilille tiettynä päivänä, muistutti isästä, kun rahaa ei tullut. Biologinen isä järjesti minut usein hankaliin tilanteisiin. Milloin kuivaksi opetellut lapsi palautettiin puolen tunnin varoajalla liian aikaisin leirintäalueelle täysissä vaipoissa ilman turvaistuinta, milloin kuumeisena ja korvia valittaen, kerran oli syvä arpi keskellä otsaa. Tapaamiset peruuntuivat, isää sai odottaa tuntikausia, lapsen hanskat ja haalarit hukkuivat ja kengät ja takki olivat vaihtuneet. Lastani hoitivat lukuiset isän tyttöystävät ja välit isään kärjistyivät. (Postaan koko stoorin ehkä toisella kertaa.) Isän kanssa piti asioida neuvolassa, lääkärissä, lastenvalvojalla, sosiaalitoimessa, poliisissa, sosiaalipäivystylsessä, sairaalassa, perheneuvolassa ja käräjäoikeudessa. Nämä tapaamiset eivät useinkaan menneet kivuttomasti. Vaikka olimme eronneet, lapseni isä näytteli edelleen isoa roolia elämässämme.
Jossain vaiheessa tapaamiset muutettiin niin että ne toteutuivat valvottuna vaihtona ja siinä kohtaa isä jätti tapaamatta lasta vain nostaakseen kanteen tapaamisista vuoden kuluttua.
uusperhe on uusi mahdollisuus rakkauteen ja onnistumiseen parisuhteessa
Great on auttanut minua paljon siinä että olen toiounut isähaavasta ja erotraumasta. En käsittele asiaa tässä enempää, koska tästä riittäisi aihetta erilliseen postauksen. Totean kuitenkin, että uusperhe on uusi mahdollisuus rakkauteen ja onnistumiseen parisuhteessa. Minun tapauksessani se laastaroi henkiset haavat. Jossain pinnan alla elää kuitenkin edelleen se häpeä, josta kerron tässä postauksessa. Häpeä on niin syvällä, että se ei lähde sieltä ihan helpolla. Siihen tarvittaisiin yhteiskunnallista asennemuutosta että tulevien sukupolvien ei tarvitsisi tuntea tällaista erohäpeää. Eihän omalta osaltamme levitetä sanoin tai teoin sitä häpeän ilmapiiriä, mikä eroihin liittyy, eihän?!
Terveisin, One woman