Lenkkipolku on henkireikä; odotan hiljaisia metsälenkkejä
Kaikesta ei yksinhuoltajankaan tarvitse karanteenia vastaavien olosuhteiden vuoksi luopua: nimittäin luontopolulla ulkoilusta: vaikka ulkoilen myös lasten kanssa, kohdallani se tarkoittaa lähinnä omaa aikaa kävelysauvojen kera hiljaisella metsäpolulla. Olkoonkin, että hiljaiset metsälenkit toteutuvat oikeastaan vain silloin kun minulla on lapsenvahti (useimmiten mies) paikalla. Silloin kun lapset jäävät keskenään kotiin, en voi olla kauaa (se mikä on ”kauan” on suhteellinen, alati pidentyvä aikakäsite) kotoa pois.
Tätä herkkua ei ole kestänyt kauaa. Aloitin säännölliset kävely/juoksulenkit lähimaastossa vasta tänä keväänä koska sitä aikaisemmin en uskaltanut jättää lapsia yksin kotiin. Silloin kun mies oli töissä toisella paikkakunnalla näimme vain viikonloppuisin, eikä minulla ollut viikolla lastenvahtia. Tällöin pystyin tekemään ehkä kerran viikossa tunnin tai puolentoista tunnin raskaamman treenin. Viidentoista minuutin pyrähdykset korttelin ympäri eivät oikein kiinnostaneet ja sauvakävely 20 kertaa leikkipuiston ympäri oli myöskin taaksejäänyttä elämää, kuten myös kuntosalin ”vauvaparkit” (niissä ei tokaluokkalainen ymmärrettävistä syistä enää oikein viihtynyt. Hän luultavasti tarvitsee jo tasokkaampaa tekemistä kuin Puuha-pete tai Pikku veturi -dvd.n katselu).
Harva oikeasti ymmärtää mitä se on.. kun ei pienten lasten yksinhuoltajana pääse lainkaan harrastamaan raskasta tai edes keskiraskasta liikuntaa.
Harva oikeasti ymmärtää mitä se on käytännössä, kun ei pienten lasten yksinhuoltajana pääse lainkaan harrastamaan raskasta tai edes keskiraskasta liikuntaa. Jos olisin ollut niin hyvässä kunnossa että olisin jaksanut vetäistä vajaassa tunnissa viidentoista kilometrin pyörälenkin, niin silloin olisi työmatkaliikunta toki onnistunut. Mutta harva yksinhuoltaja on siinä kunnossa että pienten lasten huoltamisen lisäksi jaksaisi käydä töissä kolmenkymmenen kilometrin päivittäisestä pyöräilystä puhumattakaan. Uintia ei voinut harrastaa, paitsi lastenaltaassa, tanssitunneilla ei ollut lastenhoitoa ja kuntosalin lastenhoidossa erityislapsellani ”tuli yläikäraja täyteen”, mikä tarkoitti säännöllistä kieltäytymistä kuntosalin lapsiparkista, minkä seurauksena jouduin irtisanomaan koko kuntosalijäsenyyden.
Yhteiset pyörälenkit olivat sitä, että 100 metrin välein sain kuunnella ”äiti odota – äiti en jaksa – äiti, voidaanko jo kohta kääntyä takaisin”-monologia, joka toistui kahden lapsen suusta kuin stereokaiuttimista vähintään 100 metrin välein vastauksesta huolimatta. Tämä siitä huolimatta olinko liikkeellä omalla pyörällä vai kävelysauvoilla (pyöräileminen ei lasten kanssa ole toistaiseksi onnistunut, koska en pysy pyörällä pystyssä liian hiljaisessa vauhdissa, enkä myöskään saa ohittaa lapsia. Pyörän peräkärryyn yhteensä 70 kiloa painavat lapseni ovat selvästi liian painavia.) Näistä em. syistä uuden uutukainen cyclocross-pyöräni on lähestulkoon käyttämättömänä päässyt pölyttymään pyörävarastossa.
Olen aiemmin kirjoittanut siitä että etsin näihin asioihin ratkaisua sosiaalitoimesta kuitenkaan saamatta apua. Sosiaalityöntekijä totesi, että lapseni ovat kohta siinä iässä, että pärjäävät omillaan. No sepä hienoa ottaen huomioon, että olisin tarvinnut sitä apua liikunnan harrastamisen mahdollistamiseksi terveydellisistä syistä heti enkä kohta. Muun muassa iskiakseni on oireillut kuluneena talvena niin paljon, että ilman säännöllisiä sauvakävelylenkkejä ja fysioterapeutin määräämiä venytyksiä en luultavasti pääsisi kävelemään enää ollenkaan. Fysioterapeuttini mukaan minun pitäisi liikkua vähintään 2,5 tuntia viikottain, ja tuosta ajasta tunti tulisi koostua raskaasta liikunnasta, loput esimerkiksi reippaasta kävelystä. Sen lisäksi piäisi vielä harrastaa kevyttä liikuntaa. Tämä määrä liikuntaa ylläpitää tapauksessani fyysistä aktiivisuutta ja suorituskykyä, mutta ei juurikaan vielä vaikuta esimerkiksi painonpudotukseen, joka minulla on myöskin tavoitteena.
Olen ollut ylipainoinen koko sen ajan kun lapset ovat olleet olemassa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi totaaliyksinhuoltajuudesta ja tukiverkkojen puutteesta yli kymmenen vuoden aikana. Tänä aikana oman ajan järjestäminen on toisinaan vaatinut huomattavia rahallisia uhrauksia tai muuten ylivoimaisia ponnisteluja, kuten lasten viemisen toiseen kuntaan ajallisesti suhteellisen lyhyen lastenhoidon ajaksi. Vuosia kului päiviä ja kuukausia laskien ja haaveillen siitä, että lapseni olisivat vihdoin niin isoja, että he pärjäisivät keskenään hetken aikaa kestävän aktiivisen liikuntaharrastuksen aikana. Kun kuopukseni täytti kuusi vuotta päätin, että ”tekosyyt”sohvan pohjalle jämähtämiseen saivat luvan loppua. Aloin harrastaa korttelin ympäri juoksua ensin 10 minuuttia, sitten 15 minuuttia kerrallaan. Venytin aikaa aina 5 minuuttia kerrallaan.
Nyt kullannuput pärjäävät hyvällä tuurilla jo tunnin keskenään, ainakin jos katsovat hyvää lastenelokuvaa, tai ehkä jopa puolitoista, jos ovat kavereiden luona tai pihaleikeissä kaverien kanssa. Enää ei tarvitse kärrätä lapsia toiseen kuntaan lastenhoitoon tunnin menon vuoksi eikä myöskään maksaa kuudesluokkalaiselle lapsenvahdille koulun pihassa lasten leikittämisestä esikoulun tai toisen luokan vanhempainillan ajan (täysi-ikäinen lastenvahti olisi ollut huomattavasti kalliimpi!). Pidempiaikainen meno tai sairaalaan joutuminen sen sijaan vaatisi edelleen erityisjärjestelyjä. Toivottavasti en koskaan sairastu tai saa matkakuumetta (Puuhamaata ei lasketa!).
Metsälenkeissä parasta on hiljaisuus, rauha ja kotoa hetkeksi poistumisen tuoma mielihyvä. Sitä olotilaa ei voi mitenkään saavuttaa kotona treenaamalla.
Kuvittele tuuli, joka hellästi sivelee ihoasi. Kuvittele se tunne, kun kaikki purkamaton energia ja aggressio, jonka paskamainen pomo työpaikalla aiheuttaa, kohdistuu reisi -ja pohjelihaksiisi, jotka työntävät sinua eteenpäin lenkkipolulla. Mitä nopeampaa, sen parempi! Mitä nopeammin juokset, sen enemmän mielihyvää aiheuttavaa dopamiinia erittyy. Se on kuin huumetta ja jäät koukkuun juoksemiseen. Kuntosi kohoaa, aineenvaihdunta nopeutuu, kivut väistyvät. Päivä päivältä haluat lisää, ja alat juoksemaan yhä pidempiä lenkkejä. Lopulta ilmottaudut maastojuoksukilpailuun.
Toisinaan haaveilen pidemmistä, muutaman tunnin mittaisista pyörälenkeistä, joita varten lapseni vielä toistaiseksi tarvitsevat hoitajan. Se aika tulee vielä, tiedän.
Terveisin, One woman