Lista asioista, joita vain perheellinen mies voi tehdä, ja muita ajatuksia Workin’ moms sarjan pohjalta

Workin’ moms on Netflixin alkuperäistuotantoon kuuluva sarja, joka osuu miehen ja naisen välisen tasa-arvokeskustelun ytimeen.

Biologisesta kontekstista johtuen naisella on perinteisesti ollut hoivaajan ja suojelijan rooli perheessä, kun taas mies on ollut enemmän vastuussa perheen elatuksesta. Nämä perinteiset roolit vanhemmuudessa ovat olleet jo pitkään murrostilassa, ja 20-luvulle tultaessa naisten ja miesten välinen tasa-arvo on Suomessa nostettu vanhemmuudenkin lähtökohdaksi. Sen takia on tärkeää ylläpitää keskustelua mm. etä-äideistä, koti-isistä ja työssä käyvistä pienten lasten äideistä.

Workin’ moms sarjan kohtaus jossa Kate kohtasi vaunulenkillään karhun kiteyttää hyvin sen minkälainen äiti-ajattelu meihin 60-80 lukujen kasvatteihin on iskostunut alitajuisesti: hyvä äiti tekisi mitä hyvänsä lastensa eteen ja uhraisi mitä tahansa lastensa hyväksi.

Kuvassa Kate kohtaa karhun, joka karjuu hänelle. Sitten Kate asettuu karhun ja lapsensa väliin ja karjuu takaisin sydämensä kyllyydestä onnistuen lopulta pelottamaan karhun tiehensä.

Onko Kate sankari? Varmasti jokainen äiti puolustasi lastaan tuossa tilanteessa. Mutta kysymys kuuluu: kuinka paljon hyvä äiti on valmis uhraamaan hyvinvoinnistaan lastensa eteen, ja miksi isät loistavat poissaolollaan näissä lastenhoitotalkoissa?!  Vaikka ihanteena on tasa-arvoinen vanhemmuus niin on hyvin  paljon perheitä, joissa vastuut eivät jakaudu tasaisesti. Esimerkkinä perheet, joita on kohdannut vanhempien välinen ero.

Suomen lain mukaan erotilanteessa  lapsi on pääasiassa lähivanhemman vastuulla, vaikka vanhemmilla olisi yhteishuoltajuus. Etävanhemmalla ei taas ole mitään lakisääteistä velvollisuutta hoitaa tai edes tavata lastaan. Tämä asettaa vanhemmat epätasa-arvoiseen asemaan. Kärjisteisessä tilanteessa toinen uhrautuu ja toinen vetäytyy.  Tämä saa minut pohtimaan: onko ydinperhe tasa-arvoisen vanhemmuuden edellytys!?

Katsellessani Workin’ moms – sarjaa tein oman  kokemukseni perusteella listan asioista, joita mielestäni vain perheellinen mies voi tehdä. Vain perheellinen mies (ei siis nainen) voi: katsoa jääkiekkoa tv.stä koko kuukauden viikonloput putkeen ilman että kukaan valittaa asiasta, jättää pyykit pyykkikoriin homehtumaan, pestä pyykkiä ja jättää ne märkänä pyykkikoriin olettaen että vaimo ripustaa ne, kadota miesluolaan, kävellä ovesta ulos ilmoittamatta mihin menee, koska tulee takaisin ja olettaa että vaimo hoitaa lapset, piereskellä rauhassa, koska hänen perunsa eivät kuulemma haise, lähteä ulkomaille töihin, työskennellä keikka hommissa tai muuten epäsäännölliseen  ja tavanomaisesta poikkeavaan aikaan, jättää tiskikoneen täyttämättä ilman että kukaan nalkuttaa asiasta, nukahtaa miettimättä onko lapsilla varmasti puhtaat alushousut vaatekaapissa, tuhlata viimeiset rahat johonkin epäolennaiseen tuntematta siitä huonoa omaatuntoa tai joutumatta lainaamaan vanhemmiltaan, pukea lapselle liian pienet tai suuret, sopimattomat tai väärinpäin olevat vaatteet joutumatta naurunalaiseksi esimerkiksi viedessään lasta päiväkotiin, syöttää kaksivuotiaalle koko viikonlopun pelkkää maissi velliä ilman että kukaan kyseenalaistaa hänen isyyttään, jättää viemättä kuumeinen lapsi lääkäriin ja olettaa että äiti hoitaa asian ilman että isälle tukee asiasta mitään seurauksia, hutiloida lapsen lääkityksen kanssa tai unohtaa se kokonaan, polttaa vapaa-aikanaan ruohoa tai vetää vaikka joka viikonloppu kännit (lapsivapaalla siis) ilman että kukaan ajattelee sen vaikuttavan hänen vanhemmuuteensa ja olla ihmisten mielestä hyvä vanhempi, kunhan tapaa lastaan edes silloin tällöin.

Lukijoiden on syytä  huomata, että totaaliyksinhuoltajuudesta ja huonoista isä kokemuksistani johtuen käsitykseni isän sovelijaisuudesta huoltajaksi voi olla hieman kärjistynyt. Antakaa se kuitenkin minulle anteeksi.

Vanhempieni tapa jakaa lastenhoito ja taloustyöt oli lähempänä perinteistä mallia kuin nykyaikaista tasa-arvoa. Kuitenkin pidän tasa-arvon tavoittelemista ihanteena siinä tapauksessa että lastenhoidon, työn ja kotitöiden tasainen jakautuminen sopii molemmille vanhemmille. On nimittäin äitejä, jotka mieluummin viettävät aikaa lasten kanssa kuin käyvät töissä, ja isiä, jotka mieluiten tuovat leivän pöytään kuin vaihtavat vaippoja, ja toisin päin. Lapsuuden perheessäni äiti koki elämäntehtäväkseen hoitaa lapset, ja isä tienasi elannon. Isällä oli toisaalta oikeus häipyä välillä myös omille ryyppyreissuilleen, mutta äitini luopui jopa rakkaimmista harrastuksistaan lasten takia. Tällainen vanhemmuuden malli on mielestäni jokseenkin ongelmallinen.

Koska tasa-arvoinen  vanhemmuus on suurimmaksi osaksi puuttunut omasta perheestäni, olen joutunut miettimään paljon omaa vanhemmuuttani; sitä mitä olen saanut ja toisaalta sitä mitä olen mahdollisesti menettänyt. Tein listan niistä asioista joita tekisin, jos en olisi aina vain alistunut ja kysynyt mieheltäni lupaa joka asiaan parisuhteen aikana, tai jos en olisi joutunut luopumaan näistä asioista yksinhuoltajuuden takia: osallistuisin kansalaisopiston taidekurssille, kävisin armeijan, liittyisin ukulele -orkesteriin, ottaisin laulutunteja, opiskelisin hyvinvointivalmientajaksi tai coatchiksi, opiskelisin ranskaa (ei aikaa tähän tällä hetkellä), urheilisin 5 kertaa  viikossa (ei edelleenkään aikaa!) , matkustaisin thaikkuihin yksin tai enintään kaksin (ei rahaa eikä lastenhoitajaa), olisin enemmän mukana puolueen toiminnassa ja kunnallispolitiikassa, tekisin vuorotyötä, opiskelisin sairaanhoitajaksi tai lääkäriksi, valokuvaisin kaikki Suomen luonnonpuistot, kirjoittaisin kolumneja, ulkaisisin kirjan, rupeaisin keikkailevaksi muusikoksi, pitäisin taidenäyttelyn, purjehtisin pienpurjeveneellä… Myönnettäköön että osa näistä asioista voi edelleen tapahtua, mutta se vaatisi ylimääräistä aikaa, rahaa ja paneutumista, joihin ei tällä hetkellä ole mahdollisuuksia. Ihmeitä voi silti tapahtua! Miracles happens!

Olen lukenut, että kaksikymmentä vuotiaiden naisten kriisi liittyy useimmiten ihmissuhteisiin kun taas neljäkymmentävuotiaiden naisten kriisi liittyy useimmiten työhön. Minun kohdallani tämä pitää paikkansa. Kuudessatoista vuodessa olen muuttunut perhekeskeisestä ihmisestä ura – ja hyvinvointikeskeiseksi ihmiseksi. Kaksikymmentäkolmevuotiaana minua ei haitannut yhtään saada lapsi yksin, mutta nyt, kolmetoista vuotta myöhemmin, olen kriisissä yksinhuoltajuuteni kanssa. Sattuipa sopivasti.

Tasapuolisuuden vuoksi alla on lista asioista, joita vain perheellinen nainen, siis äiti, voi tehdä. Itse tunnen nämä asiat liiankin hyvin mutta tein tämän listan sinulle, joka katselet maailmaa jostain muusta näkövinkkelistä kuin omastani. Vain perheellinen nainen voi: stressata joulusta, laskea montako lahjaa kullekin lapselle on, miettiä kuukausia etukäteen perhepotretin kuvakulmia ja suunnitella kuvauksessa käytettäviä vaatteita sekä sitä miten eri perheenjäsenten asut sopivat yhteen, stressata kuukausia etukäteen anopin ensimmäistä tapaamista, opettaa lapset laulamaan jaakko kultaa kaanonissa (miehen aika eikä kiinnostus riitä tällaiseen), askarella lasten kanssa (tässä asiassa miehillä on yksinkertaisesti joko liian paksut sormet tai peukalo leskellä kämmentä!), leipoa kuudelle lapselle käsin pizzat pakastepizzan ostamisen sijaan, imettää (joo tiedän että isäkin voi nykyään synnyttää), synnyttää (joo, joo!!), surra rintaruokinnan loppumista ja viivyttää sen lopettamista, olla sitä mieltä, että näyttää nykyään (vanhempana) ihan kaamealta, murehtia roikkuvaa vatsaa tai paksuja sääriä, surkutella raskausarpia, järjestää Waltarit kirjahyllyssä aakkosjärjestykseen ja fiilistellä lapsetonta aikaa jolloin aika riitti niiden lukemiseen  – ei vain fiilistelyyn, olla kateellinen lapsettomille ihmisille, jotka saavat viettää uutta vuotta Torni-hotellin ravintolassa paljettikorkkareissa ja minihameessa, odottaa vuoden vaihtumista kaveriporukassa tai kaksistaan kumppanin kanssa ja katsella uuden vuoden ilotulitusta.

Tällä hetkellä makaan (yksin!) isolla parivuoteellani, katselen joulukuusen valoja ja keskityn tähän blogiin ja Netflixin katseluun, kuuntelen hiljaisuutta. Vaikka elämä on välillä aika hektistä toisinaan minulla on myös omaa aikaa ja hyvä niin! Huomenna tai viimeistään ylihuomenna rakkaat lapseni palaavat taas kotiin, eikä minun enää tarvitse ikävöidä heitä! <3

Kuvassa glitterikorkokengät, jotka luultavasti jäävät hyllyyn pölyttymään.

Terveisin, One woman