Mitä meistä jää? R.I.P the SYÖPÄ SHOW.n kirjoittaja ja henkilökohtaista avautumista
Lueskelin joskus ohimennen THE SYÖPÄ SHOW -blogia, mutten jaksanut kiinnostua siitä sen syvällisemmin koska omassa elämässänikin oli menossa kaikenlaista. Nyt kuitenkin osuin taas blogin sivuille ja luin viimeisen postauksen, jossa todettiin kirjoittajan, Maria Hakkalan, kuolleen aamulla 21.7.2019. Maria Hakkala oli minua vuoden nuorempi. Osanottoni omaisille!
Myöskin maajoukkuehiihtäjä Mona Lisa Nousiainen kuoli 29.7.2019 maanantaina, 36 vuoden iässä, eli samanikäisenä kuin minä nyt. Kuolinsyy oli pitkäaikainen sairasus, ts. syöpä. Nousiainen lopetti aktiiviuransa 2018.
Monet muutkin ovat joukostamme poissa. Hyvän ystäväni pikkuveli menehtyi toukokuussa, entinen opiskelukaverini jo kymmemnisen vuotta sitten. Itse en uskonut eläväni kolmikymppiseksi. Mutta toisin kävi. Miksi toiset on tarkoitettu elämääm pidempään kuin toiset, ja miksi toisten elämän tarkoitus täyttyy lyhyemmässä ajassa kuin toisten, sitä en osaa sanoa. Kuitenkin tuntuu siltä että tässä kaikessa olisi jokin yliluonnollinen tarkoitus, ja että näin olisi ennalta päätetty. Jotkut asiat omassa elämässänikin tuntuvat oikeilta, ja toiset eivät. Siinä on joku yliluonnollinen johdatus, miten päin asiat kääntyvät.
Luettuani The Syöpä Showta viimeisen kerran sain sellaisen Ahaa-elämyksen, että tämä blogini on muun muassa niitä harvoja asioita mitä minusta jää jälkeen, jos yhtäkkiä kuolisin. Tämä blogi on perintö jälkipolville. (Ehkä en ole osanuut arvostaa tätä niin paljon kuin pitäisi.)
Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi,
kunnes tulet maaksi jälleen,
sillä siitä sinä olet otettu.
Sillä maasta sinä olet,
ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.”1 Moos 2:19
Loppujen lopuksi meistä ei jää kovin paljon jäljelle, kun kuolema korjaa sadon. Tätäkin blogia saattaisi joku jälkeläisistäni lukea pariin otteeseen sen jälkeen kun minua ei enää ole, sen jälkeen se jäisi varmasti unholaan. Kukin voi tulla tämän johdosta niihin johtopäätöksiin joihin haluaa, minä olen päättänyt keskittyä onnellisuuden ja rakkauden maksimointiin, ihmisten auttamiseen ja elämäntarkoituksen täyttymiseen. Mikä se elämäntarkoitus sitten on, sitä en paljasta vielä.
Ja sitten seuraa avautumista
Maanantaina, sinä päivänä kun Mona Lisa Nousiainen kuoli, minulla oli erityisen huono päivä. Oikeastaan koko viikko on ollut huono. Ajattelin, että täällä minä angstaan keskenäni, kun joku toinen on ehkä kuolemassa tänään. Ja sitten luin uutiset. Varmasti moni muukin kuin Nousiainen kuoli Suomessa tuona maanataina. Ajattelin, onko minulla oikeutta murehtia, kun joku toinen on vielä huonommassa tilanteessa, kuolemassa. Taisin rukoilla lauseen pari niiden ihmisten iankaikkisen pelastuksen puolesta, jotka olivat menehtymässä maanantaina. Toivottavasti Taivaan Isä kuuli rukoukseni Nousiaisen puolesta. (Tämän blogini ei ole tarkoitus olla mitenkään uskonnollinen mutta tiettyjen aiheiden käsittelyssä omaa vakaumusta on mahdoton ohittaa!)
Olen ollut omituisen alavireinen siitä asti kun palasimme kotiin Jyväskylän Scandic-hotellista, jossa yövyimme viikonlopun. Todennäkäisin syy alavireisyyteeni on kehon tottuminen keto-dieettiin uudestaan dieetistä lipsumisen jälkeen. Olen myös miettinyt että alhainen varastorauta on myös melko todennäköinen syy, koska olen karsinut ruokavaliostani monia rautaa sisältäviä ruoka-aineita. Ja kolmas mahdollinen syy on tietenkin masennus, vaikkakaan en ole siitä juuri kärsinyt keto-dieetin aloittamisen jälkeen. Kaikenkaikkiaan mielialalni on ollut paljon tasaisempi kuin ennen. Mutta masennus on kumminkin sellainen vanha piru, joka aina yrittää puskea esiin. Sirä vastaan on taisteltava!
Niimpä lähdin lenkille ja huomasin jälleen kerran että liikunta on se mikä ’keeps me going’, etenkin kun se tapahtuu luonnossa. Välillä vajoan sellaiseen välitilaan, missä vastoinkäymiset puskevat päälle enkä muka voi tehdä mitään muuta kuin kökkiä kotona neljän seinän sisällä kun olen vastuussa lapsista, mutta sitten huomaan taas, että voinkin tehdä paljon kaikenlaista. Enkä aio missään nimessä jäädä sohvalle odottamaan että kuolen sydämenpysähdykseen. Silloin minusta ei olisi lapsille kovin paljon iloa.
Luonnossa liikkuminen virkistää kehoa ja mieltä ja sain siiä taas ihan uutta puhtia arkeen!
Onni on ihana luonto ympärillä ja terveet jalat!
lenkkikuva
Terveisin, One Woman