Opiskelevan yh.n elämää..
Yksinhuoltajuus on aiheena jossain määrin niin tabu, ettei siitä juuri uskalleta puhua missään. Ja mikäli yksinhuoltajuudesta ja sen tuomista haasteista puhuisikin, se ei luultavasti auttaisi mitään. Avautua voi myös blogissa, niinkuin minä teen nyt. Tämä on jo neljäs blogini, johon avaudun. (Tosin ajattelin tällä kertaa avautua niin varovaisesti etten sitten myöhemmin mene poistamaan tätäkin blogia.)
Mikäli yksinhuoltaja erehtyisi puhumaan tilanteestaan esimerkiksi kaupan kassalle, bussissa tapaamalleen ventovieraalle tai vaikka kirjaston tädille (yh.n sosiaaliset kontaktit eivät välttämättä ole kovin laajoja jos on ollut kauan sidokdissa kotiin ja lapsiin) niin saa vain katseita nenän vartta pitkin, vaivaantuneita murahduksia, voivottelua ja latteuksia kuten ”sellaista se elämä on”, sekä ihmetteleviä katseita, joista näkee että katsoja luokittelee katseen kohteen yhteiskunnan hylkiöt-kastiin. Toisinaan ihmetyksen syynä on se, että jollakin voi olla niin kova tarve avautua tabu-aiheesta. Olisi yhyeiskunnallisesti uskottavampaa niellä kyyneleet ja porskuttaa menemään siinä missä muutkin.
Kun itse on vaikeassa tilanteessa (elämässähän on tunnetusti kaikenlaista, kuten muutto, tentti, pääsykokeet toisella paikkakunnalla, treffit, iltameno, niin pitkä päivä, ettei ehdi hakea lapsia päikystä ja kesä/joulu/syys/talviloma päikystä) ja avautuu asiasta omalle äidilleen tai veljelleen ja toivoisi saavansa apua, ja sitten huomaa, että avun saaminen oli turha luulo, voi tuntua aika toivottomalta. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei olla yhteisöllisiä; kaikki näyttävät ajattelevan, että eikö sieltä sodiaalitoimesta saa apua. Pölyt lakaistaan maton alle. Minulla on lapseneni usein hyvin maton alle lakaistu olo!
Minulla oli ryhmätentti, johon luin suurimman osan pääsiäislomasta, koska muulloin ei ollut aikaa. Lapset olivat viiden päivän lomalla päiväkodista/eskarista. Laitoin facebookiin kysymyksen, kuka hakisi lapsia kylään, ja sain yhden vastauksen liian kaukana asuvalta ystävältäni. Facebookin hätäkahvit-ryhmässä yksi olisi halunnut auttaa, mutta sattui olemaan ulkomaanmatkalla. Taloyhtiön järjestämä lasten kerho oli peruttu pääsiäisen vuoksi. Miesystäväni (niin, hän on edelleen kuvioissa) leipoi lasten kanssa hetken, muu jäi minun vaatuulleni. Tänä viikonloppuna luen toiseen tenttiin, ja lapset ovat leikkineet jo kaikki mahdolliset leikit viiteen kertaan. Ruokaa pitäisi tehdä ja kämppä siivota. Täitartunnan jälkeen runkopatjasänky ja matot ovat vielä parvekkeella tuulettumassa, ja ne pitäisi roudata sisään. Lastenkin kanssa pitäisi olla, mutta aika ei vain millään riitä kaikkeen. Minulla on laaja internet-aineisto opiskeltavana ja uusintatenttipäivä on täynnä. Olen luvannut viedä lapset kylpylään tai hoploppiin jos pääsen kokeesta läpi. Menemme kuitenkin vaikken pääsisikään läpi, lapset ovat olleet sen verran reippaita ja omatoimisia. Tyttöni ansaitsevat parasta! ❤ He ansaitsevat myös äidin, jolla on omakin elämä (jos työtä voi siksi kutsua) ja ennen kaikkea äidin, joka pystyy elättämään heidät ammatillaan, niin kuin miutkin vanhemmat!