Jos joudun karanteeniin, aion käydä normaalisti ruokakaupassa

Olen hoitanut lapset niin norossa, kuin sairaalan eristyksessä, kun sain synnytyksen jälkeen suoneen viikkoja yhdistelmäanribioottia bakteeriperäiseen kohtutulehdukseen, johon olin lähellä menehtyä. Norovirukseen sairastuin kerran muuton alla. Tavaraa tuli molemmista päistä jatkuvalla syötöllä ja silti piti muuttaa ja hoitaa kotona lapset, koska en sairaudelta kyennyt heitä viemään päiväkotiinkaan. Kerran en päässyt hakemaan lasta päiväkodista kun kiemurtelin päivystyksessä hirveissä vatsakivuissani väärin asennetun kierukan takia. Koskaan en ole saanut sosiaalitoimesta apua lapsen hakemiseen päiväkodista, sairaan lapsen hoitoon tai hoitoapua ollessani itse kipeänä. Koronavirus tuskin tulee olemaan mikään poikkeus.

    Jos paljon ihmisiä sairastuu samaan aikaan, sosiaalitoimi ei millään pysty viemään ruokaa kaikille tukiverkottomille kotitalouksille, jos työntekijöitä ei ole erikseen palkattu juuri tätä tehtävää varten. Sairaanhoitopiirillä lienee jokin budjetti epidemioita varten mutta en ole kuullut että sosiaalitoimelta olisi korvamerkittyjä varoja koronaepidemiaa silmällä pitäen. Samalla henkilöstömäärällä siellä mennään oli koronaa tai ei. Kun lapsiperheiden kotipalvelun ajanvarauskirja menee täyteen niin sitten annetaan ”eioota”. Kotihoidon kiireestä uutisoidaan vähän väliä. Iltalehti kirjoittaa, että jos ei ole turvaverkkoja niin sosiaalitoimi hoitaa. Epäilen.

Mtv.n sivuilla mainitaan että ”– Yhteiskunnan turvaverkko huolehtii siitä, että sinne (kotiin) saadaan se, mitä elämässä välttämättä tarvitaan.” Mikä turvaverkko?! , kysyn.

Jos meidän perheestä joku sairastuisi vakavasti, olisimme kaikki sairaalassa. Koronaviiruksen ollessa kyseessä olisimme sairaalassa eristyksessä. Ihan vain sen takia että vanhemman on voitava olla lapsensa tukena, eikä toista pientä lasta voi jättää kotiin yksin. Mikäli vain minä sairastuisin, pahimmassa tapauksessa pitäisi tehdä tilapäinen sijoitus. Se tosin on epäselvää, kuka suostuisi ottamaan kotiinsa Koronavirukselle altistuneita lapsia.

Jos altistuisimme tartunnalle ja joutuisimme kahdeksi viikoksi karanteeniin kotiin, minulla ei olisi muuta, vaihtoehtoa kuin käydä normaalisti ruokakaupassa ja kirkon järjestämässä ruokajakelussa. Joskus joudun turvautumaan myös Eu-ruokakassiin. Meillä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia hamstrata ruokaa, käsidesiä ja suusuojuksia. Yksikään ruokakauppa tai apteekki ei kotiinkuljeta asuinaluellemme. Pizzaan ei ole varaa.

Meillä ei ole tukijoukkoja miestä lukuunottamatta, enkä haluaisi ehdoin tahdoin häntä alistuttaa, koska mies kuuluu työnsä puolesta riskiryhmään. Isovanhemmat niinikään kuuluvatriskiryhmään ja he ovat tälläkin hetkellä vapaaehtoisessa karanteenissa. Soitto sosiaalitoimeen ei maksa paljon, mutta jotenkin on sellainen kutina, että sieltä on apua ihan turha odottaa.

Siinä tapauksessa etten saa kaupassa asiointiapua, aion käydä ruokakaupassa normaaliin tapaan. Tai ehkä ostaisin kerralla useamman päivän tai jopa viikon sapuskat sen mukaan, miten rahatilanne sallii. Kuulostaa varmaan välinpitämöttömältä, mutta tekisit itse samoin jos et saisi mistään apua. Mtv.n mukaan karanteenin noudattamista ei valvota, ehkä ihan hyvä niin.

Tavallaan toivon että Suomessa syntyisi jokin koronaviirusepidemian kaltainen tilanne, joka pakottaisi päättäjät heräämään siihen tilanteeseen, miten yksin yksinhuoltajat on yhteiskunnassa jätetty huolehtimaan jälkikasvustaan. Jos nimittäin yksinhuoltajat eivät saa apua karanteenin aikana, he jatkavat taudin tartuttamista, mikä lisää esim. kuolleiden määrää.

Sen verran olen katkera saamatta jääneistä tukitoimista että tekisi mieli todeta, ”jotta pitäkää tunkkinne. Kun emme ole ennenkään apua saaneet, emme tarvitse sitä nytkään!”

Edellä kuvaamani tilanteet ovat niitä tilanteita, joihin tukiverkostoton totaaliyksinhuoltaja joutuu. Kaikki eivät voi käsittää ettei yksinhuoltajalla välttämättä ole ketään toista, joka voisi lasta hoitaa. Toivon totisesti että ihmisten silmät aukenisivat, jos ei Koronan myötä, niin muuten. Toivon myös yksinhuoltajille parempia sosiaalipalveluja. Ei se ole oikein, että yksinhuoltajaperhe on samalla viivalla kahden huoltajan perheen kanssa esimerkiksi siinä kun jaetaan lapsiperheiden kotipalvelun vapaita aikoja.Yksinhuoltajien pitäisi päästä tukitoimissa jonon ohi!

Toivotaan että pysytään kaikki terveinä! Tai sitten heitetään veivit kunniakkaasti!

Terveisin, One Woman

Puheenaiheet Hyvä olo Terveys Vanhemmuus

Kärsitkö sinäkin EROHÄPEÄSTÄ?!

Kuva: Anna

Postasin Facebookiin tänään:

”Saunapäivä. Minä + muksut ❤️💕

Ps. Miksi mua nolottaa painella aamutakit päällä saunaan naapurien ohi kun mies ei oo kotona?! Tai miksi mua nolottaa tehdä yhtään mitään lasten kanssa ilman mun miestä?! Mun pitäis olla ylpeä yksinhuoltajuudesta ja näistä suhteellisen täyspäisistä lapsista jotka oon melkein yksin kasvattanut mutta miksi se on NIIN VAIKEETA?! Miksi mä edelleen häpeän ydinperheen rikkoutumista, kahta eri (bio)isää ja tätä tilannetta, joka ei koskaan voi täysin korjaantua, koska lapsen geeniperimää ei voi vaihtaa, vaikka tahtoisi. Miksi tää on edelleen niin kipeä aihe?! 🙄”

Tästä sain kimmokkeen tälle blogipostaukselle.

Kärsitkö sinäkin EROHÄPEÄSTÄ?! Miksi tämä aihe on niin herkkä ja hankala asia?! Erohäpeä tuntuisi olevan jotenkin normi eronneiden vanhempien keskuudessa (en käytä sanaa” eroperhe”koska eronneet vanhemmat eivät mielestäni ole enää perhettä keskenään), vaikkakaan kaikki eivät ole sitä valmiita tunnustamaan. Jossain määrin erohäpeä on tabu, eikä siitä puhuta julkisesti. Sen sijaan ydinperheellisille asia ei ole tabu. Ehkä juuri erohäpeä on se tunne, joka estää ainakin joissakin tapauksissa eroamasta liian nopeasti tai harkitsemattomasti.

Itselläni on.. kokemusta vain.. nopeista ja harkitsemattomista eroista, niistä jotka iskevät kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Itselläni on kuitenkin kokemusta vain suhteellisen nopeista ja harkitsemattomista eroista, niistä jotka iskevät kuin salama kirkkaalta taivaalta. En ollut suunnitellut elämääni niin, voin sen myöntää. Ero oli kohdallani täysin suunnittelematonta ja häpeäkin sen mukaista. Erohäpeä on oikeastaan tunne, joka seuraa epäonnistumisesta parisuhteessa ja hajonneesta ydinperheestä. Erohäpeää voi kokea niin jätetty kuin jättäjä;molempien parisuhde on päättynyt ja ydinperhe hajonnut.

Erohäpeäni johtuu suurelta osin yhteiskunnan odotuksista ja painostuksesta säilyttää ydinperhe. Erojen yleistyttyä tuntuu  kuitenkin järjenvastaiselta tuntea häpeää erosta.

Kun tarkemmin mietin, erohäpeääni ei ole järjellistä syytä. Erohäpeäni johtuu suurelta osin yhteiskunnan odotuksista ja painostuksesta säilyttää ydinperhe. Erojen yleistyttyä tuntuu  kuitenkin järjenvastaiselta tuntea häpeää erosta. Kun joka toinen aviopari eroaa, erosta tulee normaali asia. Mutta mistä se häpeä sitten oikein kumpuaa!?

Häpeä kumpuaa pitkälti 70-lukulaisista asenteista yksinhuoltajaäitejä kohtaan.

Häpeä kumpuaa pitkälti 70-lukulaisista asenteista yksinhuoltajaäitejä kohtaan. Ehkä jopa kauempaa. Lastenhuoltolaki tuli voimaan 80-luvulla (sittemmin sitä on uudistettu) erojen yleistyttyä. Sitä ennen yksinhuoltajat olivat tukalassa asemassa, eivätkä välttämättä kyenneet edes elättämään jälkikasvuaan. Yksinhuoltajan lapsesta puhuttiin jopa äpäränä. Sanan käyttö teki eroa avioliitossa syntyneisiin lapsiin. Avioliiton ulkopuolella lapsen saaaminen koettiin vahvasti häpeälliseksi. Nämä asenteet ovat tiukassa. Saattaa mennä vuosikymmeniä ennen kuin ne hellittävät.

Koska mennyttä ei voi muuttaa, jossittelu on turhaa.

Järjellä ajateltuna en voi kokea syyllisyyttä ratkaisusta, jonka joku muu teki puolestani tai ratkaisusta, joka oli välttämätön. Parisuhteessani  tulin hyväksikäytetyksi niin fyysisesti, psyykkisesti kuin taloudellisesti. Koska mennyttä ei voi muuttaa, jossittelu on turhaa. Eron jälkeen päässäni  pyörivät sellaisen kysymykset kuin: ”miksi olin niin naiivi ja sinisilmäinen?, miksi haluan uskoa hyvää jokaisesta ihmisestä vaikka siihen ei olisi aihetta?, miksi menin allekirjoittamaan yhteishuoltajuussopimuksen?, ja miksi en lähtenyt suhteesta ajoissa?”

Ne asiat, joita ei voi muuttaa, niiden kanssa on vain elettävä. Tuli mitä tuli.

On pakko todeta, että vaikkakin saatoin olla hieman naiivi ja sinisilmäinen, tein silloiset päätökset sen hetkisen tiedon ja kokemuksen turvin, ja päätöksiin vaikuttivat ne tunteet, joita tunsin ja se elämäntilanne, jossa elin. Jos sama tilanne toistuisi uudestaan, tekisin luultavasti samat päätökset kuin silloin, jos taustatilanne olisi sama. Nyt, 36-vuotiaan elämänkokemuksella varustettuna, olisin toki viisaampi ja osaisin toimia järkevämmin. Ne asiat, joita ei voi muuttaa, niiden kanssa on vain elettävä. Tuli mitä tuli.

elin kieltämisessä ja yritin ylläpitää valheellista mielikuvaa ydinperheestä

Eron jälkeen postasin edelleen exän kuvia sosiaalisessa mediassa, jopa hartaammin kuin aikaisemmin, vaikka exäni blokkasi minut hyvin pian sieltä. Jälkeenpäin ajateltuna elin kieltämisessä ja yritin ylläpitää valheellista mielikuvaa ydinperheestä. Tätä kesti noin vuoden päivät, kunnes minun oli lopulta pakko myöntää itselleni eron tapahtuneen. Päällisin puolin elin kuin kuka tahansa eronnut ja oli uusia suhdeviritelmiäkin, mutta sisimmässäni en ollut päässyt eron yli ja toivoin yhä exän muuttavan mielensä. Suhteet olivat keino yrittää saada exä mustasukkaiseksi, missä aluksi onnistuinkin. Sosiaalisessa mediassa ylläpidin edelleen toivetta ydinperheen jatkumisesta.

Suhteet olivat keino yrittää saada exä mustasukkaiseksi

Kun pääsin kieltovaiheen yli, alkoi suruvaihe, jossa suurin ydinperheen rikkoutumista ja yhteisen tulevaisuuden menettämistä. Kun näin kaupungilla kokonaisia perheitä, kyyneleet tulivat silmiin. Päiväkodin vanhempainillat jätin välistä, koska oletin siellä olevan pelkkiä ydinperheiden vanhempia. Isänpäivät itkin putkeensa, äitienpäivänä kukaan ei tuonut ruusuja. Facebook oli noina päivinä tulvillaan ydinperheonnea, ja minäkin halusin omani.

Sitten tapasin Greatin ja pikku hiljaa meistä alkoi muodostua kahden kodin uusperhe. Great oli öljyä haavoihin. Sain taas ruusuja ja oli joku, joka muisti ystävänpäivänä. Kävimme leikkipuistossa perheenä. Kun kohtasimme muita lapsiperheitä, meille hymyiltiin. Great otti lapseni hyvin omikseen. Olin onneni kukkuloilla.

Sitten iskivät realiteetit: hän ei ole lapseni biologinen isä, eikä tule koskaan olemaan.

Sitten iskivät realiteetit: hän ei ole lapseni biologinen isä, eikä tule koskaan olemaan. Biologinen isä muistutti olemassaolostaan säännöllisesti. Tämän vuoksi erosta oli aluksi vaikea päästä yli. Oikeusaputoimiston ja käräjäoikeuden papereissa biologinen isä oli hyvinkin elävä. Elatusapu, jonka olisi pitänyt napsahtaa tilille tiettynä päivänä, muistutti isästä, kun rahaa ei tullut. Biologinen isä järjesti minut usein hankaliin tilanteisiin. Milloin kuivaksi opetellut lapsi palautettiin puolen tunnin varoajalla liian aikaisin leirintäalueelle täysissä vaipoissa ilman turvaistuinta, milloin kuumeisena ja korvia valittaen, kerran oli syvä arpi keskellä otsaa. Tapaamiset peruuntuivat, isää sai odottaa tuntikausia, lapsen hanskat ja haalarit hukkuivat ja kengät ja takki olivat vaihtuneet. Lastani hoitivat lukuiset isän tyttöystävät ja välit isään kärjistyivät. (Postaan koko stoorin ehkä toisella kertaa.) Isän kanssa piti asioida neuvolassa, lääkärissä, lastenvalvojalla, sosiaalitoimessa, poliisissa, sosiaalipäivystylsessä, sairaalassa, perheneuvolassa ja käräjäoikeudessa. Nämä tapaamiset eivät useinkaan menneet kivuttomasti. Vaikka olimme eronneet, lapseni isä näytteli edelleen isoa roolia elämässämme.

Jossain vaiheessa tapaamiset muutettiin niin että ne toteutuivat valvottuna vaihtona ja siinä kohtaa isä jätti tapaamatta lasta vain nostaakseen kanteen tapaamisista vuoden kuluttua.

uusperhe on uusi mahdollisuus rakkauteen ja onnistumiseen parisuhteessa

Great on auttanut minua paljon siinä että olen toiounut isähaavasta ja erotraumasta. En käsittele asiaa tässä enempää, koska tästä riittäisi aihetta erilliseen postauksen. Totean kuitenkin, että uusperhe on uusi mahdollisuus rakkauteen ja onnistumiseen parisuhteessa. Minun tapauksessani se laastaroi henkiset haavat. Jossain pinnan alla elää kuitenkin edelleen se häpeä, josta kerron tässä postauksessa. Häpeä on niin syvällä, että se ei lähde sieltä ihan helpolla. Siihen tarvittaisiin yhteiskunnallista asennemuutosta että  tulevien sukupolvien ei tarvitsisi tuntea tällaista erohäpeää. Eihän omalta osaltamme levitetä sanoin tai teoin sitä häpeän ilmapiiriä, mikä eroihin liittyy, eihän?!

Terveisin, One woman

Perhe Parisuhde Runot, novellit ja kirjoittaminen Ajattelin tänään