Isätarina
Helmikuussa Silmu-toiminta julkaisi #isatarina – nimisen haasteen, jossa ihmiset kertoivat kuvan kera omasta isästään tai lastensa isästä instgramissa tai Facebookissa. Tuo haaste sai minut miettimään omaa isä tarinaani ja lasteni isätarinaa.
Tässä haasteessa ei eroteltu sitä mitenkään onko kyse biologisesta isästä, isä puolesta vai esimerkiksi isoisästä. Osallistuin haasteeseen postasmalla kuvan lapsesta ja isäpuolesta.
”Kun elämässä kaikki ei mene niinkuin on suunnitellut uusperhe voi olla parantava ja eheyttävä kokemus. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus kutsua jotakuta isäksi eikä ketään lasta tulisi leimata isättömyydestä.
’Minun isäni on maailman paras, se on aika lahjakas ja osaa pelata jalkapalloa. Aina kun isä ähtee pois luotani minulle tulee paha mieli. Haluan pelata isän kanssa myös jääkiekkoa. Isä jaksaa nostaa käsillään tonnin painoisia elementtejä.-Ekaluokkalainen Lilja’
#isätarina #uusperheenisä #maailmanparasisäpuoli #raksamies #betonielementtiasentaja #zambian
Oma isäsuhteeni on ollut ongelmallinen, koska isäni oli alkoholisti ja koin lapsuudessani turvattomuutta ollessani hänen hoidossaan. Olin isäni kanssa myös niin samanlainen että tästä syystä otimme usein yhteen, ihan fyysisestikin. Teini-iässä isäni saattoi esim. vetää minut jaloista rappuset alas alakertaan jos minulta oli jäänyt vaikka oma paikka ruokapöydässä siivoamatta. Lapsena minua kuritettiin mm. tukkapöllyillä ja selkäsaunoilla.
Huono isäsuhde johti aikaisin aloitettuihin seurustelusuhteisiin ja useisiin pettymyksiin ihmissuhteissa. Sen jälkeen kun vanhempani heittivät minut pois kotoa 18-vuotiaana ja jättivät pärjäämään omillaan, halusin kovasti oman perheen. Ensimmäinen lapseni sai alkunsa yhden illan jutusta. Kerrottuani lapsen biologiselle isälle asiasta, hän vaati minua muuttamaan kanssaan Kuusankoskelle. Muussa tapauksessa hän ei haluaisi olla lapsen elämässä mukana. Vaikka kaipasin ydinperhettä, en kokenut voivani tehdä niin isoa ratkaisua pelkästään lapsen perusteella. Synnytyssairaalasta lähettämääni tekstiviestiin tämä mies ei vastannut ja myöhemmin miehen numero oli poistettu käytöstä. Lapseni jäi isättömäksi, vaikka olin halunnut hänelle isän. Vielä tänä päivänäkään lapseni ei tiedä kuka hänen isänsä on; isää ei ole löytynyt.
Vaikka olin onnellinen lapsesta ja perheestä, painiskelin totaaliyksinhuoltajuuden kanssa vuosikausia, kunnes avioeron jälkeen olin psyykkisesti niin huonossa kunnossa että esikoiseni huostaanotettiin. Tyttö oli tuolloin 5-vuotias. Toisessa blogipostauksessa kirjoitan siitä, miten en saanut apua vanhemmiltani, vaan minut jätettiin yksin lapsen kanssa. Mitään muitakaan tukimuotoja ei oikein ollut tai en ollut tietoinen niistä, olin täysin yksin tilanteessa.
Eppu Nuotio on kirjoittanut mahtavan kirjan Musta tulee perhe, mutta minulla ei ollut käytössäni tuota kirjaa eikä oikein mitään muitakaan apuja.
Isättömyys jätti trauman niin minuun kuin lapseen, siitä huolimatta että ex-aviomieheni oli esikoiseni elämässä vuosia. Isä asia sai vähän toisenlaisen näkökulman sen jälkeen kun tutustuin keskimmäisen lapseni isään.
Toisen lapseni isän tapasin kun vasta toivuin avioerostani. Jälkeenpäin ajateltuna tartuin häneen kuin viimeiseen oljenkorteen. Lapsen hankintaa ei ollut viimeiseen asti suunniteltu. Suhteemme alkoi rakoilla jo seuristeluaikana ja tilanne kärjistyi lopulta huoltajuuskiistaan. Suhteessa koin henkistä, fyysistä ja taloudellista väkivaltaa.
kukaan ei nähnyt hänessä sitä narsistista manipuloijaa, joka yritti toteuttaa yhteishuoltajuutta kanssani ilman että kohtasi minua millään tasolla: ei fyysisesti, katseen tai puheen tasolla.
Lapsen asioita sovittiin lastenvalvojalle ja niistä keskusteltiin lastensuojelussa. Kaikki taputtelivat päälaelle tätä isää, joka kohteli minua kaltoin. Koska hän oli niin supliikki mies, kukaan ei nähnyt hänessä sitä narsistista manipuloijaa, joka yritti toteuttaa yhteishuoltajuutta kanssani ilman että kohtasi minua millään tasolla: ei fyysisesti, katseen tai puheen tasolla. Koita siinä sitten vastaanottaa lasta isätapaamiselta kun toinen ei katso päin eikä sano sanaakaan, ja puhuu ainoastaan lapselle!
Lapseni isätapaamiset eivät koskaan tuntuneet minusta tärkeiltä, päin vastoin näytti siltä että olisimme onnellisempia ilman isää. Isä käyttäytyi epäasiallisesti ja suorastaan uhkaavasti, pelotteli ja manipuloi minua lapsen avulla. Hän hoiti myös lasta huonosti. Lapseni alkoi vierastaa isää, ja itki usein haun yhteydessä, ei suostunut isän syliin ja piti väkisin kiinni rattaista.
Huonoista kokemuksistani johtuen näin punaista aina kun jossain tulivat isäasiat puheeksi. Halusin välttää koko aihetta. Isä tuli kuitenkin puheeksi jokaisella neuvolakäynnillä, Vasu-keskustelussa ja sosiaalityöntekijän kanssa. Yhteishuoltajuudessa monet asiat olivat riippuvaisia isän suostumuksesta ja viranomaiset ottivat häneen yhteyttä milloin mistäkin asiasta.
Jossain vaiheessa en enää jaksanut vääntää veistä haavassa, vaan puhuin ainoastaan lapsen isä puolesta silloin kun joku kysyi jotakin lapsen isästä.
Jossain vaiheessa en enää jaksanut vääntää veisstä haavassa, vaan puhuin ainoastaan lapsen isä puolesta silloin kun joku kysyi jotakin lapsen isästä.
Isänpäivä nostaa isä haavan esiin joka vuosi. Haava olisi vielä syvempi jos lapsillani ei olisi ollenkaan isää. Meillä on kuitenkin isäpuoli, jota voimme juhlia. Biologiseen isään emme ole olleet vuosiin yhteydessä.
Minulla kesti kauan ennen kuin pystyin olemaan iloinen edes isäpuolen isyydestä. Siihen asti pidin ainoastaan äitejä kunniallisia vanhempina ja isejä jotenkin hyödyttöminä, jopa haitallisina lapsille. Kaduin syvästi mm. sitä etten alunperin hankkinut lapsiani itsellisesti keinohedelmöityksen avulla. Isäkäsitykseni oli rajoittunut. Uusperhe on onneksi auttanut parantamaan tämän trauman. 💕
