Eihän se ole mikään ihme että törmää tuttuihin kotikaupungissaan. Siis jos puhutaan äidistä, joka on käynyt koulunsa ko. kaupungissa. 

Mutta entä kun eskari-ikäinen tuntee kaikki? Tai oikeammin kaikki tuntevat hänet? 

Sekin poviblondi Hämeenpuiston rappusilla, matkalla afrikkalaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen, heilutteli tyttärelleni iloisesti. Äitinä halusin kysyä: miksi tervehdit tytärtäni niin tuttavallisesti? Poviblondi kertoi avoimesti: hänkin oli ollut Sen kanssa. No niin, sehän selittääkin asian. Hänkin oli ”hoitanut” lastani, monta kertaa. No niin, mukava tietää.  Mitähän muuta minä en tiedä lapseni elämästä? 

Lapsellani on tai on ollut kaksi elämää, mutta vain yhdet kasvot. Vaatteetkin olivat erilaiset. Isällä toiset vaatteet, äidillä toiset. Lapseni oli eri näköinen riippuen siitä kenen kanssa liikkui.

Kun kävelin lasteni kanssa kadulla, eskari lampsi hieman perässä ajatuksissaan. Ohi ajoi auto, joka hiljensi tyttäreni kohdalla. Tuntematon nigerialainen huusi tyttäreni nimeä. ”Mitä ihmettä?”, ajattelin. 

Tyttäreni piiloutui taakseni ja etsi turvaa minusta. Pysähdyin auton kohdalle ja kysyin pitäisikö minun tuntea kyseinen  tummaihoinen herra ja etupenkillä istuva niinikään tummaihoinen rouva jostain. Kesti tovin ennen kuin tajusin kenestä oli kysymys. ”Bingo!” Hänhän oli exäni paras kaveri, nykyinen kämppis. Ja etupenkin rouva on hänen nykyinen vaimonsa. Se vaimo, jonka hän vaihtoi suomalaisen rouvansa tilalle. Kuulin siitä sattumalta. Nigerialainen vaihtoi etupenkillä istuvan vaimon sen vaimon tilaĺle, jonka kanssa hänellä on lapsi. Kaikenkaikkiaan varsin tutun kuuloinen tarina. Olenhan kokenut saman itsekin.

Exäni kämppis muistuttaa kummasti exääni. Ex ei koskaan ”nähnyt” minua, vaan näki aina vain lapsen. Ex ei voinut nähdä minua, vaikka luovutin hänelle lapsen vaihdossa viikonlopuksi. Olen exälle täysin näkymätön, niin ilmeisesti myös eksän parhaalle kaverille, joka auton vieressä seistessäni ja ko. henkilölle puhuessani yhä huuteli ylitseni lapselleni. Lapseni ei tuohon huuteluun kumminkaan reagoinut. Mielestäni on törkeää käytöstä ohittaa lapsen mukana oleva aikuinen! 

Jäin miettimään, entä jos lapseni olisi ollut yksin? Hänet olisi voitu houkutella autoon. Tapahtumat olisivat voineet riistäytyä käsistä. Exän kämppis on vähintään yhtä epäluotettava kuin exäkin, joka tapaa lasta valvotusti. 

Tällä kaupungilla on historia, mutta toivoisin, että historia ei toista itseään. Minulla on historia ja lapsellani on historia. Lapseni historiaan kuuluu olla kaikkien tuntema ja tervehtimä. Omaan historiaani kuuluu olla kaltoinkohdeltu. Ja kuitenkin me olemme äiti ja tytär. Vai olemmeko? Ei kyllä ihan tunnu siltä. 

Onko minulla oikeus kävellä kadulla rauhassa lapsineni? Voisiko exän kämppis kunnioittaa henkilökohtaista tilaani, vai välittääkö hän vähät siitä? Ja minkä takia ahdistella lasta, joka ei enää muista ennen tuttuja kasvoja monen vuiden jälkeen? Onko silloin okei huudella autosta, lapselleni myöskin tuntemattoman ”afrikan tuliaisen” takaa? Ristiriitaiselta tuntuu se etten tunne kaikkia niitä, joita lapseni tuntee. Tai on tuntenut. Nuo vuodet poissa täältä ovat kenties tehneet hyvää meille molemmille. Ainakin olen saanut levätä henkisesti. Pellon reunassa soittivat suutaan vain heinäsirkat. 

Onko sinulla ”luurankoja kaapissa”? Ja miten tulet toimeen luurankojesi kanssa?! 

Alle saa kommentoida ja on toivottavaakin. (Ensin täytyy rekisteröityä Lilyn käyttäjäksi.)

terveisin, onewoman