Ero ja uusi alku

Tuli päivä, jolloin liika oli liikaa, ja pakkasin kamat. En voinut muuta.

Ahdisti, pelotti, itketti. Kurkkua kuristi ja tahdoin vain päästä pois. Ja sitten en kuitenkaan. 

Mutta olin jo soittanut päikkyyn ja eskariin, läksiäisiä oli vietetty. Tavarat oli pakattu, matkalaukku odotti eteisessä. Kyyti hankittu. Eihän kukaan olisi ottanut todesta, jos olisin perääntynyt ja perunut kaiken. 

Oli vaikea lähteä. Oli vielä vaikeampi jäädä. Lähdön jälkeen itketti, kaksi viikkoa. Toisinaan itkettää vieläkin. Mutta yritän olla optimisti. Ehkä meillä on vielä toivoa. Ehkä tässä ei ollutkaan kaikki, vaikka yhdessä asuminen ei enää onnistu. Ehkä. 

Uusi koti on upea, kuin hotelli. Kaikki on täydellistä, mutta ei vain tunnu omalta. 

Haaveilin siitä, että olisi aikaa ja mahdollisuus keskittyä ainoastaan lapsiin. No nyt on, mutta tuntuu tyhjältä. Ihan kuin pää olisi juuttunut pakastimeen. 

Lapsetkaan eivät vielä oikein sisäistäneet tätä muutosta. Pienemmällä oli vaikeuksia käsittää, että ne tavarat mitä täällä on, ei ole vain ”samanlaisia mitä kotona on”, vaan niitä samoja..

Meillä on tilava asunto, riittävästi tilaa lastenhuoneessa, olohuoneeseen avautuva keittiö, makuuhuone, tilava kylpyhuone, parveke kauniilla näköalalla, puistoja vieri vieressä ja päikky/eskari lähellä. Silti jotain puuttuu. 

Jossain vaiheessa, kun on aikaa, aion rekisteröityä kuntosalille, jossa on lapsiparkki. Unelmoin kuorossa laulamisesta ja Ukuleleen soitosta. Lapset saavat uusia harrastuksia. Pidän tuparit. Vietän joulun lasten kanssa. Sisustetaan asuntoa ja varataan liput risteilylle.

Kyllä kai se siitä. Sopeutuminen ottaa aikaa. Katson C.I.A New Yorkia. Tytöillä on ”isiä” ikävä. Huomenna haetaan seuraava muuttokuorma ja nähdään ”isi”. Luurangot tulevat kaapista, ikävät tunteet on kohdattava vaikka ei haluaisi. Mutta täytyy tulla toimeen, vaikka on vaikeaa. En voi kieltää lapselta ihmistä, joka on korvannut sitä toista, joka on ollut poissa. 

Joskus täytyy päästää irti rikkinäisestä, jotta voisi itse olla ehyt. Joskus voittaa se, joka luovuttaa. 

Uskon silti että elämä kantaa. ❤

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe

Yksinhuoltajan uupumus

Käsillä on kenties päivän hiljaisin hetki, lapset leikkivät vesileikkejä pesuhuoneessa viime viikonloppuna Sealifesta hankituilla kylpyleleuillaan. Äiti päättää pyhittää hetken blogin kirjoittamiseen. Mitäpä sitä muutakaan tekisi. Toisinaan on tärkeää saada vähän purkautua ja nollata ajatuksia.

Olen kärsinyt erilaisista nukahtamis -ja univaikeuksista koko viikon ja viimeyönä facebookia selaillessani sattui eteen juttu uupumuksen ensioireista. Alkuperäisen jutun jossa ensi oireina ei mainittu lainkaan masennusta olen hävittänyt jonnekkin, mutta Me Naiset-lehdestä löytyi samantapainen juttu jossa oireita oli alunperin lukemaani artikkelia enemmän; oireita oli kuvattu kymmenen sijasta kaksitoista. Tässä on linkki Me-Naiset -lehden juttuun:  https://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/varoittaako_kehosi_uupumuksesta_12_paljastavaa_oiretta. Sen mukaan uupumuksen oireita ovat jatkuva väsymys, unettomuus, unohteou ja keskittymiskyvyn puute, fyysiset oireet, toistuva sairastelu, ruokahalun katoaminen, ahdistuneisuus, masentuneisuus, selittämättömät raivonpurkaukset, ilon katoaminen elämästä, pessimistisyys ja sosiaalinen eristäytyminen. 

Eihän se ole sinänsä mikään ihme, että uupumusta pukkaa, kun on yksin vastuussa 4 -ja 6 vuotiaista ja lisäksi osittain vastuussa 10-vuotiaasta. Hoitoapua sain lähinnä mieheltäni, mutta suhteeseen tuli aikalisä kun muutimme opintojeni vuoksi väliaikaisesti toiselle paikkakunnalle. Opiskelen vuorotyössä, mikä ei sekään ole ihan ongelmatonta lastenhoitojärjestelyjen suhteen. Tänään olen menossa klo 21 alkavaan yövuoroon. Onneksi lapsille on järjestynyt ilta -ja yövuorojen ajaksi hoitaja. Huoltajuus -ja tapaamiskuviot ovat tällä hetkellä tapetilla, joka sekin on tuonut lisäpaineita ja valvottuja öitä. Olen kuitenkin luottavaisin mielin ja uskon että asiat järjestyvät.

Yksinhuoltajan uupumus on vaiettu aihe ja koen että se on jopa tabu yhteiskunnassa. Yksinhuoltajan kuuluu jaksaa, oli tlanne kuinka kuormittava tahansa, koska on yksin vastuussa. Yhteiskunnan tarjoama apu on usein riittämätöntä tai ei vastaa lainkaan tarpeeseen. Esimerkiksi perhetyötä tarjotaan suurimmaksi osaksi vain virka-aikaan: mitä kongreettista apua virka-aikaan tarjottu perhetyö voi tuoda päätoimisesti opiskelevan tai töitä tekevän yksinhuoltajan perheeseen? Ilta-aikaan tarjottu hoitoapu voisi mahdollistaa esimerkiksi äidin liikuntaharrastuksen, mutta sitä ei ole tarjolla. Mikäli tukiverkot ovat olemattomat tai asuu maaseudulla, jossa ei ole tarjolla kuntosaleja lapsiparkeilla tai järjestettyä maksulista viikonloppuhoitoa esim. ostokeskuksissa kauppa-asioiden ajaksi, joutuu ahtaalle. Yhteiskunnan tuesta vain murto-osa tulee muutenkin kuntien järjestämistä palveluista ja erilaisilla yhdistyksillä on merkittävä rooli palvelujen tarjoajana. On Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekummitoimintaa, Mieskavereiden järjestämää mieskaveritoimintaa, Totaaliyhärien vertaistoimintaa, Yhdenvanhemman perheiden liiton ja Lasten kesä Ry.n järjestämiä Huili-viikonloppuja ja Pelastakaa lapset Ry.n tukiperhetoimintaa. 

Mitä sitten voi tehdä, jos tunnistaa uupumuksen ensioireita itsessään?  Tärkeintä olisi pysähtyä ja olla itselleen rehellinen. Kannattaa kysyä itseltään, mitkä ovat omat voimavarat ja millaisesta avusta olisi hyötyä tässä tilanteessa. Siitä kannattaa lähteä liikkeelle. Olisi hyvä puhua tilanteesta jollekulle, vaikka ammattiauttajalle. Pirujen maalaaminen seinille ei auta, se sijaan olisi tartuttava härkää sarvista ja etsittävä ensisijaisesti keskusteluapua. Sen jälkeen tulee kongreettinen apu. 

Kun on uupunut, on lupa höllätä. Uupuminen on luonnollinen reaktio elimistön liikakuormitukseen ja stressiin. Silloin kannattaa ottaa maalaisjärki käyttöön ja höllätä suorituspaineista, mennä sieltä mistä aita on matalin. Sitten kun olo kohentuu, voi taas ottaa käyttöön luomuruokareseptit ja harjata lasten hampaat vaikka kolmesti päivässä. 

Olen huojentunut siitä, että lapset kasvavat ja arkemme muuttuu koko ajan vähemmän kuormittavaksi. Esimerkiksi molemmat tytöt ovat oppineet ajamaan pyörällä tosi kovaa vauhtia, vaikka apupyörillä menevätkin. Tämä antaa minulle mahdollisuuden mm. pieniin sauvakävelylenkeihin lasten pyöräillessä mukana. Raskaukilot ovat juuttuneet vyötärölle lasten pikkulapsivuosina, eikä niistä tahdo millään päästä eroon. Mutta alku se on tämäkin. 

Viikonloppuna meillä mm. opiskellaan vanhustyön Tunteva-menetelmää (äiti opiskelee), leikitään vesileikkejä, väritetäään värityskirjoja, ulkoillaan (säästä rippuen), tehdään hamahelmistä taidetta, tanssahdellaan barbie-elokuvan tahtiin, luetaan Aila Nissisen Orriporri-satua ja leikitään barbie-leikkejä.

22228380_1920682658253217_9001828080525031629_n_1.jpg

-one woman

 

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Vanhemmuus