Pohdintaa vastuunjaosta erovanhemmuudessa, käsitteistä yms.
Sain idean tähän postaukseen eräässä facebook-ryhmässä käydyistä keskusteluista. Tuon kyseisen keskustelun aikana joku oli sitä mieltä, että en saisi vastuuttaa miestäni lastenhoidosta, koska hän ei ole kuitenkaan lasten biologinen isä tai huoltaja. Mieheni ei ehkä ole lasteni biologinen isä tai huoltaja, mutta olemme keskenämme sopineet, että hän jakaa vastuuta lapsista minun kanssani. Biologiseksi isäksi häntä ei saa tekemälläkään ja oheishuoltajuuskin on vähän siinä ja siinä, vaikka se toki helpottaisi asioiden hoitamista. Asianajajani mukaan käräjäoikeudet ottaneet sen linjan ettei oheishuoltajuuksia enää määrätä niin helposti, koska se monimutkaistaa lapsen asioiden hoitoa, vaikka oheishuoltajuus muutoin näyttäisikin lapsen edun mukaiselta ratkaisulta. Mikäli käräjäoikeudet ottaisivat asiaan toisenlaisen linjan niin hakemuksia saapuisi varmasti jonossa.
Minulla ei ole juurikaan kokemusta erovanhemmuuden jakamisesta biologisen isän kanssa siitä syystä, että olen hoitanut lapset käytännössä yksin alusta asti. Sen jälkeen kun erosin aika lasten kanssa tuntui kullanarvoiselta ja halusin pitää siitä kiinni niin pitkälle kuin kykenin. En myöskään ollut riittävän jämpti pitääkseni kiinni omasta ajasta, vaan olin oppinut vanhemmiltani sellaisen asenteen, että äidin täytyy tinkiä omasta elämästään ja harrastuksistaan lasten takia, ja sitä sitten sovelsin omassa elämässäni. Ex-mieheni ei myöskään missään vaiheessa tunutunut ottavan täysimääräistä vastuuta lapsista, koska esimerkiksi päiväkodista hakeminen jäi aina viimetingassa minun vastuulleni. Ex-mieheni automaattisesti oletti että minä hain lapset, ellei oltu sovittu muuta, esimerkiksi silloin kun hänen kännykkäänsä ei saanut yhteyttä. Hänelle ei tainnut tulla mieleenkään että minä en ehkä olekaan hakenut lapsia päiväkodista. Myöskin sairaan lapsen hoito oli minun vastuullani. Minä olin se, joka jäi kotiin hoitamaan lasta. Eron jälkeen mies otti lapsen silloin kun ei ollut töissä tai muita huvituksia estämässä, silloin kun lapsen hoidon saattoi sälyttää tyttöystävän harteille tai silloin kun halusi esitellä lasta kavereille tai sukulaisille. Myöskään elatuksesta hän ei ole kantanut kuin hyvin minimaalisen vastuun.
Viimeaikoina olen kuitenkin kyseenalaistanut tuota äidiltäni opittua mallia ja uhrautuvaisuutta vanhemmuuden jakamisessa. Olen kyseenalaistanut ensinnäkin sen, että minä olisin lasten lähivanhempana jotenkin korvaamaton. Hyvin pitkälti kysymys on asenteista. Jos lapsen haluaa hoitaa hyvin niin silloin kuka tahansa voi hänet hoitaa hyvin. Periaatteessa edes lapsen vaatteiden kaappiin viikkaus ei ole sellainen asia jota mies ei voisi tehdä vaikka en ole koskaan nähnytkään lasten isäpuolen tekevän sitä. (Kuinka monimutkaista viikkaaminen voi olla?! Lapsetkin osaavat sen!) Jos imetyksenkin voi periaatteessa hoitaa mies (korvikkeet on keksitty) niin eikö silloin minkä tahansa muunkin asian voi mies hoitaa?!
Oman vanhemmuuteni korvaamattomuuden kyseenalaistaminen on ollut loistava oivallus ja varmaankin osa neljänkympin kriisiäni. Olen nimittäin huomannut että satsaamalla omaan aikaan ja omiin harrastuksiin saan elämältä irti paljon enenmmän, juuri niitä asioita joita haluan, ja jaksan myös olla parempi vanhempi. 12 vuoden totaaliysinhuoltajuus on ottanut veronsa. Jotenkin koen että on mahdotonta olla vanhempi, hyvästä vanhemmuudesta puhumattakaan, niin että koko ajan joudun uhraamaan paljon siitä itsestäni, joka kenties olisin ilman lapsia. Haluaisin olla mukana luomassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ei tarvitsisi valita vanhemmuuden ja työelämän, parisuhteen ja harrastusten väliltä, vaan että nämä kaikki edellämainitut olisivat jotenkin yhteensovitettavissa. Karvan verran yli parikymppisenä on mahdotonta olla täysin perillä niistä kaikista syy-seuraussuhteista, joita lapsen saamisesta seuraa. Saatika sitten niistä syy-seuraussuhteista, joita seuraa lapsen saamisesta yksin, tai eroamisesta. Jos minulle nyt tulisi erotilanne puskista osaisin varmasti toimia viisaammin. Laatisin sellaiset huoltajuussopimukset, jotka mahdollistaisivat molempien vanhempien henkilökohtaisen elämän ja työnteon myös eron jälkeen. Vaikka se taitaa kyllä pitää kutinsa, ettei etävanhempaa voi lain nojalla pakottaa hoitamaan biologista lastaan, jonka huoltaja on, varsinkaan silloin jos lähivanhemmalla olisi jotakin mieleistä menoa tiedossa, johon mielellään lähtisi yksin ilman lasta! (Vielä vähemmän isäpuolta voi pakottaa mihinkään. Voi vain vaatia. ) Näin ollen voimme tulla johtopäätökseen, että lapsenhuoltolaki ei ole tasa-arvoinen molemmille vanhemmille. Tämä on epäkohta, joka kaipaisi kipeästi muutosta.
En ole lähihuoltajana korvaamattomassa asemassa siinäkään suhteessa, että jos en jostain syystä haluaisi ottaa vastuuta lapsistani, ei mikään lakipykälä voisi minuakaan siihen velvoittaa elatusvastuuta lukuunottamatta. Esikoisen osalta olen allekirjoittanut nollasopimuksen, joka on voimassa siihen saakka kun lapsi on 18-vuotias. Elatuskykyni on vaihdellut sen jälkeen useaan otteeseen mutta sopimusta ei ole ollut tarpeen muuttaa. Niin kauan kuin esikoinen on osa elämäämme myöskään hänen huoltajuussuhteensa tuskin tulee muuttumaan mihinkään. Esikoiseni on kuitenkin siinä iässä että saa aika vapaasti päättää tuleeko esim. lomilla luokseni vai ei, häntä ei voi pakottaa. Eli periaatteessa vanhemmuussuhteen katkeaminen meidän välillä olisi mahdollista, niinkuin on tapahtunut keskimmäisen ja kuopuksen kohdalla suhteessa heidän biologiseen isäänsä. Käytännössä ainoa asia mikä keskimmäisestä lapsestani ja kuopuksesta muistuttaa biologisen isän elämässä on säännöllisesti pankkitililtä katoava rahasumma. Se summakaan ei katoa sieltä minun vaatimuksestani, vaan Kelan. Kela perii elatustuet takaisin kaikilta maksukykyisiltä elatusvelvollisilta mikäli elatusvelvolliset ovat laiminlyöneet elatusvastuunsa.
Olen kasvanut kristityssä perheessä ja minulle on pienenä opetettu että ydinperhe on se ainoa oikea vaihtoehto. (Hassua miten sitä tajuaa toimivansa täsmälleen samalla tavalla kuin omat vanhemmat useassa asiassa!) Eron jälkeen minulle oli päivänselvää että huolin elämääni vain sellaisen ihmisen, joka ajattelee samalla tavalla, sekä ottaa vastuuta lapsista. Great on kasvanut 12 lapsisessa perheessä jonka vanhemmat viettivät koko elämänsä yhdessä ( peräti 70 vuotta!). Kaikki sellaiset Tinder-hemmot, joilla oli joko sitovissa määrin omia lapsia, tai jotka kokivat oman totaaliyksinhuoltajuuteni ongelmana saivat kyytiä. Ajattelin että jos en löydä sopivaa henkilöä jakamaan elämää niin olen sitten mieluummin vaikka yksin. Jostain syystä Great kolahti, ja tässä sitä nyt ollaan!
Olen edelleen totaaliyksinhuoltaja lapsilleni siinä mielessä että en saa toiselta vanhemmalta mitään apua (paitsi elatuksen) tämän kompon pyörittämiseen. Isäpuoli (ei toki virallisesti koska asumme kahdessa osoitteessa) ei ole edelleenkään lasteni huoltaja. Virallisesti meidät luetaan yhden aikuisen ja kahden lapsen yksinhuoltajataloudeksi. Kahdesta taloudesta ja kahdesta osoitteesta johtuen en ajattele että olisimme varsinaisesti uusperhe, mutta perhe olemme kyllä. Totaaliyksinhuoltaja-käsitekään ei aukottomasti uppoa meidän tapaukseen, koska Great on kuitenkin paljon läsnä ja ottaa koppia lapsista. Me olemme jotakin uusperheen ja totaaliyksinhuoltajuuden väliltä. Se mitä me olemme, sille ei oikein näytä löytyvän sopivaa termiä Suomen kielestä.
Itselleni ei ole ongelma nimittää itseäni totaaliyksinhuoltajaksi. Joillekkin muille, ei toki kaikille, se näyttäisi olevan ongelma. Koska olen virallisesti ainoa lasten huoltoon osallistuva ’huoltaja’, nimitys on mielestäni ihan aiheellinen. Lisäksi olen hoitanut lapsia vuosia yksin ennen kuin tapasin Greatin. Great on tällä hetkellä miltein ainoa tukiverkko joka minulla on; sellaisillakin yksinhuoltajilla, joilla ei parisuhdetta, on usein enemmän tukiverkkoja kuin minulla.
Toivoisin että Great osallistuisi lastenhoitoon enemmän ihan pyytettömästi eikä olettaisi minun hoitavan lapsia enemmän kuin itse hoitaa. Koska tulemme eri kulttuureista, tämä on kuitenkin haasteellista toteuttaa. Loppujen lopuksi olen kuitenkin vastuussa lapsista yksin, ja siinä kontekstissa mikä tahansa apu mitä saan, tuntuu saavuttamisen arvoiselta asialta. Toistaiseksi Great on sujahtanut kuitenkin hyvin perheen pään rooliin. Siinä asetelmassa me molemmat varmaankin toimimme vanhempiemme antaman ydinperhe-mallin mukaan, eikä siinä pitäisi olla mitään väärää. Kaikilla on oma tapansa elää ja olla olemassa, niin myös meillä. Ja niillä korteilla pelataan mitä on saatu. Sellaisia mietteitä tällä kertaa.
Terveisin, One woman