End-stage keski-ikäinen mies

Kirjoitetaan hetki ”normaaleista ihmisistä”. Eli perheellisistä ihmisistä, jotka tienaavat rahaa.

Muistelen nuoruudestani (siis parikymppisenä olemisesta) sen verran, että tietyt merkit olivat ilmassa jo tuolloin. Oli aistittavissa, ketkä pariutuvat ja menevät hyvin palkattuun duuniin. Poikkeuksia ei pahemmin ollut. Moni vähemmän onnekas menehtyi päihteisiin alle kolmekymppisenä. Hyvännäköiset miehet ja useimmat naiset löysivät toisensa. Nuoriakin työttömiä halveksuttiin melko avoimesti, tultiin vittuilemaan kadulla tyyliin ”minnes olet menossa, ryyppäämään vai?”

Ei siinä normielämässä paljon vikaa varmasti ole. Mutta on kovin erikoista, että sitä ikäänkuin vahvistetaan halveksimalla niitä jotka eivät elä normien mukaisesti syystä tai toisesta. En minä ole erityisen hyvännäköinen ja täten rekrykelpoinen. Eivät ne tätä mielellään toimistoissa katsele. Minullakin oli vaihe, jolloin dehumanisoin ns. normoja oikein urakalla. Nyt siitä on päästy. Tilalla on hieman epävarma välinpitämättömyys näin elämän loppupuoliskolla.

Kaikesta huolimatta olen jättänyt pieniä positiivisiakin jälkiä maailmaan, tienasin niillä sitten mukavasti tai en. En ole kuitenkaan varma miten tähän normojen ja häviäjien väliseen skismaan tulisi suhtautua. Ehkä on parasta toteuttaa kohteliasta välinpitämättömyyttä. ”Ai olet paksuna taas. Ai sä sait ylennyksen, kiva”. Ei se ole minulta mitään pois.