Minulla on vuosien varrella ollut lieviä dissosiaatio-kokemuksia. Kaikenlaista epätodellisuuden tuntua, mutta ei sentään kai psykoosiin asti. Kyse on varmaan vain mökkihöperöitymisestä eli liiallisesta yksinolosta. Ja ikävästä kaipauksesta johon ei saa mitään lääkettä. Oikeastaan olen toivonut jotain suurempaa romahdusta. Olisi mielenkiintoista kokea suljettu osasto. Ainakin se olisi vaihtelua. Mutta ei, tasainen kärsiminen kotioloissa jatkuu.
Ikävintä on se, että jokainen päivä on kutakuinkin samanlainen. Ainoat ilon kokemukset ovat löytyneet rauhottavista lääkkeistä, joita ei minulle enää määrätä. Koska en varsinaisesti edes (enää) kelpaa kenellekään, ilonaiheet ovat vähissä. Elämäni on lähestulkoon pelkkää olemassaoloa.
Koitan saada jotain iloa auringonvalosta. Istun puistonpenkeillä ja kallioilla. Eipä sekään mitään muuta. Päivä lähtee käyntiin suurella kofeiiniannoksella. Tämän jälkeen nukun muutaman tunnin. Illalla koitan saada jotain aikaiseksi. Tämä on minun, ja melko monen muun, kesäloma. Jonkinlaista elimistöllistä vauriota saattaa olla päihdevuosien jälkeen. Pitkäkään päihteettömyys ei tunnu auttavan. Ilottomuus on ja pysyy. Ainakin tämä käy onnistuneesta laihdutuskuurista.
