On erikoista, miten monet ikäänkuin pakotetaan ”rakastamaan itseään” ja ”tyytymään pieniin iloihin”. En tiedä kuinka moni tämän blogialustan kirjoittajista elää elämäänsä ilman tunteellista sisältöä, mutta niin minä ainakin joudun tekemään. Minulle ei löydy iloisia yhteensattumia ja kivoja ihmisiä tarjoamassa seuraansa. En usko, että vaadin kohtuuttomia. Tämä ei ole asioiden ruinausta, vaan tosiasioiden toteamista, joilla on vaikutus olemassaolooni. Muiden seurassa on kaikkein vaikeinta, enkä oikein jaksa kuunnella juttuja liukuvoiteista tai parisuhteiden ylä- ja alamäistä. Tietysti aivan toiseen kategoriaan kuuluvat ns. paskiaiset, jotka aktiivisesti nälvivät niitä joilla menee heikommin. Heitä en pysty arvostamaan.

En odota enää mitään. Nukun paljon. Motivaatiota on vähemmän. En ole surullinen enkä pysty edelleenkään itkemään.

Osattomuuden kuvauksia: vapaus, hitaus, outous, riippuvuudet, kaiken erikoisuus, kosmologiset kysymykset, ja valmistautuminen.

Vaikka olisi ehkä hyödyllinen taito pystyä elämään kuin zen-munkki ilman kenenkään positiivista vaikutusta, sitä ei tulisi vaatia. Joskus elämä saisi luvan vain luonnistua juuri siten kuin minä haluan. Se ei välttämättä tekisi tästä maailmasta yhtään epäoikeudenmukaisempaa. Kaikki eivät ole kodittomia, sähköttömiä, netittömiä, ja ruoattomia. Kaikki eivät myöskään ole seksittömiä, rahattomia, tai suhteettomia. Miksi minun pitäisi olla?

Kirjoitetaan hetki ”normaaleista ihmisistä”. Eli perheellisistä ihmisistä, jotka tienaavat rahaa.

Muistelen nuoruudestani (siis parikymppisenä olemisesta) sen verran, että tietyt merkit olivat ilmassa jo tuolloin. Oli aistittavissa, ketkä pariutuvat ja menevät hyvin palkattuun duuniin. Poikkeuksia ei pahemmin ollut. Moni vähemmän onnekas menehtyi päihteisiin alle kolmekymppisenä. Hyvännäköiset miehet ja useimmat naiset löysivät toisensa. Nuoriakin työttömiä halveksuttiin melko avoimesti, tultiin vittuilemaan kadulla tyyliin ”minnes olet menossa, ryyppäämään vai?”

Ei siinä normielämässä paljon vikaa varmasti ole. Mutta on kovin erikoista, että sitä ikäänkuin vahvistetaan halveksimalla niitä jotka eivät elä normien mukaisesti syystä tai toisesta. En minä ole erityisen hyvännäköinen ja täten rekrykelpoinen. Eivät ne tätä mielellään toimistoissa katsele. Minullakin oli vaihe, jolloin dehumanisoin ns. normoja oikein urakalla. Nyt siitä on päästy. Tilalla on hieman epävarma välinpitämättömyys näin elämän loppupuoliskolla.

Kaikesta huolimatta olen jättänyt pieniä positiivisiakin jälkiä maailmaan, tienasin niillä sitten mukavasti tai en. En ole kuitenkaan varma miten tähän normojen ja häviäjien väliseen skismaan tulisi suhtautua. Ehkä on parasta toteuttaa kohteliasta välinpitämättömyyttä. ”Ai olet paksuna taas. Ai sä sait ylennyksen, kiva”. Ei se ole minulta mitään pois.