Minä vihaan sairaaloita ja terveydenhuollon ammattilaisia (sanon tämän kuitenkin kaikella kunnioituksella heidän ammattitaitoaan kohtaan). Inhottavimpia ovat verikokeet, sairaalan ilmapiiri ja kliinisyys, hoitajien vaaleat vaatteet, tietämättömyys siitä mitä tapahtuu ja pelko kivusta. En ole juurikaan sairastellut ja kohtaamiset hoitajien ja lääkärien kanssa ovat viimeiseen kymmeneen vuoteen olleet tyyliä muutama verikoe, sen verran tapaamisia gynekologien kanssa, että ehkäisy on ollut käytössä ja keskustelua aknesta ja päänsärystä. Kävin työterveyden kautta kolme vuotta sitten verikokeella ja itkin hulluna kun verikoetta otettiin. 

Raskaaksi tultuani kysyin ensimmäisellä neuvolakäynnillä, kuinka paljon verikokeita otetaan ja paljonko raskauden aikana on tutkimuksia tai toimenpiteitä.

Sokerirasituksessa kun selvisi, että minulla on raskausdiabetes olin valmis lahjomaan jonkun, joka saa poistettua diagnoosin tiedoistani. Yritin siis mielessäni kieltää asian. En pystynyt edes ajattelemaan, että mittaisin verensokereitani, aluksi en pystynyt edes katsomaan koko sokerimittaria. Ensimmäisen kerran kun mittasin itse verensokerini neuvolassa työntekijän kanssa, sain itseni sellaiseen jännitystilaan, että jännityksen lauettua juoksin neuvolan vessaan oksentamaan. Seuraavana aamuna kun olisi kotona pitänyt mitata sokeria itkin hysteerisenä ja mittaus jäi tekemättä. Menin diabeteshoitajan luo TYKS:n ja hänen tsemppauksellaan ja avullaan homma toimii nyt. Edelleenkään en itse piikitä, vaan mies tekee reiän sormeen ja minä mittaan. Mittaus ei kuitenkaan herätä enää oikeastaan mitään tunteita, ei ainakaan pelkoa tai jännitystä. 

Sama tottuminen on käynyt hiukan verikokeiden kanssa. Ennen sokerirasitusta valvoin koko yön, kun jännitti mennä verikokeelle. Nyt kävin viime perjantaina verikokeella ja jännitin vasta labran odotustilassa. Ei unettomia öitä tai itkua.

Isäinpäivänä kun jouduin päivystykseen vuotojen vuoksi tärisin jännityksestä. Toki pelkäsin sen puolesta, onko minulla ja vauvalla kaikki hyvin, mutta jännitin myös sairaalaan menoa, henkilökunnan kohtaamista ja mitä toimenpiteitä siellä tehdään. Viime sunnuntaina jouduin uudelleen käymään päivystyksessä, kun vuoto alkoi uudelleen. Sairaalaan meno ei enää jännittänyt, kun mielessä oli viime viikonlopun positiivinen kokemus. 

Tiedän, että siellä odottaa vielä se Grande Finale, eli synnytys. Siihen tuskin pystyn millään valmistautumaan, mutta raskauden aikana tapahtuneiden testien, tutkimusten ja terveydenhuollon ammattilaisten kohtaamisten vuoksi saatan pystyä synnytyksessä keskittymään itse synnytykseen huomattavasti enemmän, mitä olisin koskaan voinut kuvitella. Toki synnytys itsessään on pelottava ja jännittävä, mutta sen lisäksi minua on jännittänyt sairaalassaolo, pukeutuminen sairaalavaatteisiin, potilaana olo, kanyyli (hyi yök), piikit, toimenpiteet, mittarit, piuhat, johdot, anturit, käyrät ja kohtaaminen työntekijöiden kanssa. Näin muutamia mainitakseni. Ehkä siitäkin selvitään. Ainakin raskaus ja sen aikaiset koettelemukset ovat osaltaan siihen valmistaneet.

Viime sunnuntaisesta päivystyskäynnistä sen verran, että oireet olivat samat kuin viimeksi, paitsi verta tuli enemmän. Kaikki samat tutkimukset tehtiin ja kaiken todettiin olevan hyvin. Kysyin neuvoa, miten jatkossa tulisi toimia jos verta tulee. Lääkäri oli sitä mieltä, ettei voi tuudittautua siihen, että kaikki on nyt ollut hyvin, vaan mikäli verta tulee on oltava yhteydessä. Ja luultavasti tultava aina käymään, sillä halutaan varmistaa kaiken olevan hyvin. Jälleen tapaamani työntekijät olivat aivan ihania ja asiansa osaavia.