Ei mikään kuntoihme

Ilma on viilentynyt ja satunnaiset sateet alkaneet. Kaikkien niiden helteiden jälkeen Kalifornian talvi tuntuukin nyt astmaatikon keuhkoihin hyvältä, erityisesti juostessa.

Kalifornian talvi on astmaatikon keuhkoille armollinen.
Mutta lentää se hiki viileässäkin.

 

Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta en todellakaan ole mikään kuntoihme. Itse asiassa viitisen vuotta sitten, oli kestävyyskuntoni vielä kovinkin heikko. Vaikka salilla oli käyty, kuntopyörää ja stepperiä poljettu, ei tämä astmaatikko ollut tehnyt juuri lainkaan oikeaa, kuntoa kohottavaa harjoittelua. Vasta aikuisiällä aloitetut hölkkälenkit, talvipyöräily ja lopulta Kalifornian mäkiset maastot ovat saaneet kuntoni kohenemaan, pikkuhiljaa. Mutta helppoa se ei ole ollut.

Paikallinen lenkkimaasto tarjoaa reilusti ylämäkiä.

 

Olin ehkä maailman epäliikunnallisin lapsi, ainakin urheilumielessä, vaikka muuten olinkin aktiivinen. Kun minulle ekaluokkalaisena puhkesi sekä allerginen että rasitusastma, käskivät lääkärit ottamaan rauhallisesti, ei saisi rasittaa keuhkoja ettei tule kohtausta. Hengästyin helposti, keuhkoissa rahisi ja hengitys ahdisti. Kuntotesteissä jäin muista jälkeen ja se oli minulle ihan ok. Minä en jaksa enkä pysty, koska olen astmaatikko. Otin hönkäset astmapiipusta ja alistuin kohtalooni pitkäksi aikaa.

Jos jaksaa juosta kukkulalle, voi nähdä kauniin auringonlaskun.

 

Vasta pitkälti aikuisiällä, nykyisen mieheni tapaamisen jälkeen, alkoi kestävyyskunnon kehittäminen todenteolla kiinnostaa, minä kun halusin urheilla mieheni mukana. Niin alkoivat aamuiset kävely-/hölkkälenkit Espoon metsissä. Ensin puoli tuntia, sitten tunti. Ja seuraavaksi ajeltiin pyörällä Bodom-järven ympäri hampaat irvessä. Monta kertaa itkua nieleskellen kirosin heikosti toimivia keuhkojani, mutta jatkoin siitä huolimatta, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän sinnikkäästi. Voi että minä vihasin juoksemista ja sitä, että jäin aina jälkeen. Olin hidas, ylämäet oli pakko kävellä ja kuntoni kehittyi tuskallisen hitaasti. Viimeisen talven ennen Suomesta muuttoa kuljin töihin maastopyörällä ja huomasin, että vain harvoin oli aura-auto ehtinyt pyörätielle siihen aikaan, kun minä ajelin töihin. Ja niin kasvoi kunto samaa tahtia, kuin tatti otsassani. Kun lumet sitten sulivat, juoksin Naisten Kympin alusta loppuun kylmiltään ilman juoksuharjoittelua ja se oli minulle suuri saavutus. Enpä turhaa ollut pyöräillyt umpihangessa.

Ylämäessä nousee syke.

 

Nyt kolme vuotta Kalifornian mäkisiä maastoja ylös alas taivallettuani, on kuntoni vihdoin ihan mukavalla tasolla ja astma lamauttaa keuhkoni enää vain kovassa helteessä, pakkasessa ja kipeänä ollessa. Jopa lämpötilojen suhteen on sietokykyni kasvanut parissa vuodessa huimasti. Edelleen, jokaisen lenkin jälkeen, olen ylpeä itsestäni, että olen nähnyt kaiken sen vaivan kestävyyskuntoni edistämiseksi. Se entinen astmaatikko, joka tunsi tukehtuvansa viiden minuutin rasituksen jälkeen, rakastaa nyt juoksemista.

Loppuun vielä kuva kurpitsoista, jotka kasvaa posottavat joulukuun
loppupuolella vehreällä kukkulalla. On tämäkin talvi.