Kohti huippua – ja ryminällä alas

Vilkaisu kalenteriin paljasti, että noususuhdanteista elämääni on jäljellä enää kuusi kuukautta, tarkalleen ottaen 182 päivää. Tarkistettuani asian muutamaan otteeseen niin sormilla, varpailla kuin laskimellakin, oli lopulta pakko hyväksyä se tosiasia, että kalenteri on oikeassa. Tasan puolen vuoden kuluttua on osittain kivinen, jyrkkä ja täynnä vaaroja ollut polkuni johdattanut minut fyysisen elämäni huipulle – käännekohtaan, jossa kovalla työllä kuljettu ylämäki muuttuu loputtomaksi syöksylaskuksi kohti tuntematonta. Käännän selkäni kuulaalle aamuauringolle ja käännän kasvoni kohti horisontissa punertavaa ilta-aurinkoa. Minusta tulee kolmekymppinen.

Täältä tullaan keski-ikä ja vanhuus, suoraan elämän huipulta –
kovaa, korkealta ja henkiinjäämismahdollisuudet minimissä.

Tutkimusten mukaan ihmisen vanheneminen alkaa keskimäärin 26-30 ikävuoden paikkeilla. Tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että ellei rappeutuminen kohdallani ole vielä alkanut, niin puolen vuoden päästä se alkaa ainakin. Masentavaa kyllä, lihasvoiman heikkeneminen alkaa välittömästi numeroiden pyörähtäessä kolmenkympin tuolle puolen ja jatkaa katoaan keskimäärin yhden prosentin vuosivauhdilla. Myös muut vanhenemisen ensioireet ovat vahvimmillaan 30-35 ikävuoden tietämillä. Hedelmöittyminen hankaloittuu, turvotus onkin pysyvää eikä ennen niin helposti kosteusvoiteella elvytetty iho enää palaudukkaan kimmoisaksi.

Tänään salilla treenatessani en voinut olla ajattelematta edessä häämöttävää rappion tietä. Viimeisiä toistoja hampaat irvessä vääntäessäni ajattelin, kuinka lihasvoimani haihtuu savuna ilmaan ja samojen painojen nosto muuttuu vuosi vuodelta yhä työläämmäksi ja työläämmäksi. Pitäisikö nyt yrittää kaikkensa, kasvattaa pattia vielä vähän lisää, juosta viimeiset metrit ylämäkeen siitä jyrkimmästä kohdasta ja suunnata päättäväisesti kohti korkeinta mahdollista huippua? Ehkäpä hyvinkin. Saahan sitten ainakin alamäkeen kunnon vauhdit. Kun kerran alas on tultava, niin tehdään se sitten jumaliste tyylillä.