Tämä aikamatka menneisyyteen -idea sai alkuunsa Puutalobabyn Kristaliinan aloitteesta, jossa haastettiin bloggaajat kirjoittamaan sananen itsestään, elämästään ja ajatusmaailmastaan viitenä sattumanvaraisesti valittuna ajankohtana jotka ovat: elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 sekä 17.7.2010. Koska asiaa useammalta taholta toivottiin, päätin minäkin tarttua mukaan haasteeseen. 

Ja nyt, arvoisat lukijat, on ajankohta täydellinen muistinystyröiden ja vanhojen arkistojen kaivelemiselle. Olen nimittäin juuri siellä, mistä juttusarja sai alkuunsa tasan 14 vuotta sitten, elokuussa 1999.

***

Lasken putkikassin huoneeni sängylle ja pysähdyn huokaisten katselemaan ikkunasta näkyviä ikivanhoja tammia. Vielä on kesäloma, mutta jo ensi viikolla koittaisivat aamuvarhaiset koulumatkat, pitkät koulupäivät ja viikonloppumatkojen odotus. Olen 17-vuotias ja edessä on toinen ja viimeinen lukuvuosi Turun ammatti-instituutissa. Uravalinta oli ollut peruskoulun jälkeen helppo. Opon antaman esitteen ja isäpuolen mairittelevien puheiden perusteella tiesin, että tulevaisuuteni on graafisella alalla, ehkä ison lehtitalon tai mainostoimiston leivissä. Niin, sillä alalla oli kuulemma helppoa ryhtyä freelanceriksi ja työskennellä vaikka kotoa käsin. Ja sehän vain sopisi!

Amiksen toisen lukuvuoden koulukuva vuodelta 1999.
 

Opiskelujeni ajan olen asunut isovanhempieni luona Littoisissa, pyöräilyn ja kahden bussimatkan päässä Turusta. Herään aamuisin kelloradion pauhuun vähän vaille kuusi ja viisi minuuttia myöhemmin mummo tulee varmistamaan, että olen varmasti herännyt. Ja olenhan minä, joka aamu, mutta mummo varmistaa silti, aina viimeiseen kouluaamuun saakka. Lähes satavuotiaan kartanon rappuset narahtavat, kun hiivin pimeydessä kohti alakerran keittiöstä kajastavaa valoa. Mummo on laittanut taas aamupalan valmiiksi, herännyt kai jo viideltä ja letittää tukkani kahdelle letille samalla, kun juon lämmintä kaakaota. Ei mummon tarvitsisi, mutta mummo haluaa. Ja minäkin haluan. Heippa, nähdään illalla, huikkaan mennessäni ja pyydän kertomaan papalle hyvät huomenet puolestani.

Koulussa hankalinta ovat koulumatkat. Niihin menee aikaa, paljon. Välimatka on tehnyt lähes mahdottomaksi olla koulukavereiden kanssa tekemisissä kouluajan ulkopuolella, mutta ei se haittaa. Viihdyn mainiosti isovanhempieni kanssa, soittelen paljon pianolla ja vierailen vähän matkan päässä asuvan siskoni luona. Illat notkun puhelimesssa etä-poikaystäväni kanssa enkä oikein ymmärrä ikätovereitteni innostusta viettää viikonloppuiltoja kaupungilla kännäten. Vaikka kyllä minä kerran olin yrittänyt sitä itsekin, päättänyt, että nyt vedän ne ensimmäiset kännit, mutta en sitten kaupan irvokkaankirjavan siiderihyllyn edessä seistessäni halunnutkaan ostaa mitään ja pelkkä ajatuskin itsekontrollin menettämisestä, krapulasta ja oksentamisesta teki pahaa. Kävelin kassalle vihreän Smurffi-juoman kanssa ja tunsin itseni kummajaiseksi. Voi kai sitä pizzaa tilata ilman krapulaakin.

Viikonloppuelämää poikaystävän kotona.
 

Kaupunkiin muutto ei maalaiselle ollut ihan helppoa muutenkaan. Piti opetella kulkemaan bussilla ja kuskin murina kertoi, että olin taas vahingossa poistunut auton etuovesta. Varissuon ostarilla notkui pelottavia puliukkoja heti aamuvarhain ja olin vain vuosi aikaisemmin syönyt ensimmäistä kertaa McDonald´sissa, joka tuntui kaikille muille olevan arkipäivää. Eniten hankaluuksia tuotti kuitenkin paikallisten murre enkä ymmärtänyt koulun sihteerin puhetta laisinkaan. Kun kysyin luokkakaveriltani koulun päätyttyä mihin hän oli menossa, vastasi hän, että dösälle. Harmitellen kävelin itsekseni bussipysäkille odottamaan linja-autoa ja hämmästyin, kun kaverini saapui pysäkille heti perässäni. Ai sää tulit sitteki tänne, mää luulin, että sää menit jollekki Dösäälle.

Etäsuhde tuli opiskelijalle melko kalliiksi.
 

Ja niin, se poikaystävä. En aina oikein ymmärrä mitä hän minussa näkee, mutta jotenkin olin onnistunut hurmaamaan hänet alkeellisessa virtuaalimaailmassa 1,5 vuotta aikaisemmin. Hän asuu Espoossa ja käytän pienet opiskelijatuloni junamatkailuun Turun ja Espoon välillä. Nuo viikonloput ovat sitä aikaa, kun tunnen olevani elossa. Kaikki muu aika on suorittamista, ajan kulumisen odottelua. Mutta viikonloput, silloin minä elän. Olemme sopineet, että kun valmistun, etsin töitä Helsingistä ja muutamme yhteen asumaan. Salaa haaveilen niistä kauniista Töölöläisistä kerrostaloista, kaupunkilaiselämästä ja merenrannasta. Onhan se pirun paljon hienompaa asua pääkaupungissa, kuin Pohjois-Pohjanmaalla jossain käpykylässä. Tulisi jo talvi, kuluisi aika, alkaisi kevätlukukausi ja työnhaku.

***

Vanhemman iän pika-analyysi:
Jälkeenpäin voisin sanoa, että jos ei ammattiin valmistumista oteta huomioon, tuhlasin elämästäni kaksi vuotta odottamalla ajan kulumista. En osannut elää hetkessä enkä itsekseni, ilman poikaystävää. Olin hirvittävä takertuja, kova ikävöimään, epävarma ja raivoisan mustasukkainen. Suunnittelin tulevaisuuttamme tarkasti enkä ole aivan varma annoinko toiselle minkäänlaista mahdollisuutta suunvuoroon tai omiin unelmiin. Itsetuntoni oli jokseenkin nolla. Mummon hyvä ruoka toi vyötärölleni muutaman extrakilon ja tunsin itseni aina vähän pulleaksi. Vasta seuraavana vuonna tajusin, että asialle voisi myös tehdä jotain.

En aikoinaan vielä ymmärtänyt kuinka hienoa oli, että sain asua pari vuotta isovanhempieni kanssa. Nyt kun he ovat jo nukkuneet pois, olen kiitollinen siitä yhteisestä ajasta mitä meillä oli, huolenpidosta, tuesta ja siitä, että sain tutustua heihin ihmisinä, en pelkästään isovanhempina. Tässä mummolan sohvalla istuessani muistelen lämmöllä niitä kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, kun istuimme tässä kolmestaan katselemassa vanhoja suomalaisia elokuvia.

Unelmoin suuresti ja haaveilin kaupunkielämästä. En osannut arvostaa maalaisuuttani ja toisinaan häpeilin, kun ihmiset kysyivät mistä hauska murteeni oli peräisin. Taisin touhottaa pääkaupunkiseudulle muuttamisesta aika paljon ja olin varma, että kuulun ehdottomasti kaupunkiin, en maaseudulle. Kyseessä lienee perinteinen maalainen muuttaa kaupunkiin -syndrooma, jossa maalainen kuvittelee maalaisuutensa katoavan raitiovaunujen kolinaan.

Lopulta olin varmasti melko tyypillisen hölmö 17-vuotias ilman alkoholisekoiluja. Mutta oikeasti, moniko väittää olleensa sen ikäisenä erityisen fiksu?