Kymmenen kilometrin päässä kotoa, vuorten välissä mutkittelevan tien pientareella on iso risti. Toisin kuin niiden auto- ja moottoripyöräonnettomuuksissa henkensä menettäneiden muistomerkeillä, on tämän ristin ympärillä kukkien lisäksi piirrustuksia, kuva hymyilevästä naisesta, pehmoleluja ja amerikanlippuja. Pyöräilen muistomerkin ohitse, mutta takaisinpäin tullessa on pakko pysähtyä. Kuka hän oli?

Nainen katosi kotoaan toukokuun alkupuolella kuin tuhka tuuleen. Viikkoja myöhemmin pyöräreittini varrella ohikulkija tekee poliisille ilmoituksen epäilyttävästä hajusta. Lyhyehkön etsinnän jälkeen maastosta löytyy naisen ruumis, Maribel.

Hän ei ollut jengiläinen eikä rikollinen. Ei huumeidenkäyttäjä eikä rähinöitsijä. Hän oli tavallinen, 36-vuotias asepalveluksen suorittanut rikosoikeuden opiskelija, joka joutui huonetoverinsa surmaamaksi mitättömästä syystä.

Tuo risti ja kukkaset tien pientareella muistuttavat joka kerta ohi ajaessani minua siitä, että pahoja asioita voi tapahtua myös meille tavallisille ihmisille, sinulle tai minulle. Ei tarvita kuin väärä paikka ja väärä aika ja kaikki on ohi. Arvostetaan siis näitä päiviä mitä meillä on, vaikka sitten sataisi, mies mököttäisi eikä laskujakaan saisi maksettua ajallaan. Ollaan sentään hengissä, eikä se ole ihan vähän se.