Eilen ne sitten taas oli, syntymäpäivät. Käytyäni tänä aamuna tekemässä ensimmäisen salitreenini 31-vuotiaana, työnnän suihkunraikkaat kasvoni niin lähelle kylpyhuoneen peiliä, että lasi huurtuu. Venytän sormella rypyt silmän alta suoriksi ja päästän otteeni samalla, kun huurre peilistä alkaa haihtua. Siinä ne nyt ovat, ne ensimmäiset ikääntymisen merkit, joista kasvovoidemainoksissa aina puhutaan. Taputtelen sormenpäällä voidetta silmien alle, vaikken sen tehoon oikein uskokaan. Askel taaksepäin. Hidas katsaus alastomaan vartaloon, päästä varpaisiin. Kivat pohkeet, hieman lisääntynyttä pehmeyttä reisissä ja takamuksessa, voimakas keskivartalo, vatsalihasten kaaret, ei erityisen kapea vyötärö, leveä selkä ja suorat, muodokkaat hartiat. Hiukset ovat vaaleammat kuin koskaan ennen ja mitä enemmän oma tumma värini kasvaa tyvestä esille, sitä varmempi olen, että haluan tukastani taas tummemman. Paljon on ulkonäkö muuttunut viimeisten vuosien aikana.

Vertaillakseni nykyisyyttä menneisyyteen, kaivoin arkistoni kätköistä kuvia digitaaliselta aikakaudeltani. Kovin pitkä tuo aikakausi ei ole, sillä ensimmäinen digitaalikamera ilmestyi taloon vasta kahdeksan vuotta sitten. Mutta pidemmittä puheitta, tervetuloa matkalle menneisyyteen.

Vuosi 2005 
Kesä kului tuoreen poikaystävän kanssa moottoripyöräillessä ja pitkin Suomea reissatessa. Syksyn tullen herätin henkiin vuosikausia uinuneen salitreenaamisen, jotta olisin seuraavana kesänä bikinikunnossa. Olin kovin laiska meikkaamaan ja yleensä kypärä päässä, mutta katsokaapa tuota tukkaa!
 

Vuonna 2006
Poikaystävä muuttui kihlatuksi, kävin salilla, juoksin ja pyöräilin, vaihdoin työpaikkaa, elin motoristielämää ja kävin ystäväni kanssa Saksassa hääpukuostoksilla. Niin, ja minulla oli edelleen hassu tukka.

Vuonna 2007
Hassu tukka lähti ja tilalle tuli luonnollinen väri ja otsatukka. Olin kansikuvatyttönä, Seppälän oman elämänsä supermallina, muutamissa muissa satunnaisissa kuvauksissa ja messutyttönä. Talvella värjäsin taas tukan mustaksi, kävin äidin luona hoitamassa poroja ja menin naimisiin.

Vuonna 2008
Kävimme häämatkalla Las Vegasissa ja myöhemmin keväällä ostimme vanhan talon. Salitreeni vaihtui työmatkapyöräilyksi ja jokapäiväiseksi remontoinniksi. Messutyttöilin hieman lisää ja sen seurauksena päädyin pää lasikuutiossa Suomen televisioon ja Pelkokertoimeen. Loppuvuodesta esittelin ylpeästi Iltalehdessä muumimuki-kokoelmaani.

Vuonna 2009
Remontti sen kuin jatkui ja pakenimme sitä hetkeksi aina Balille saakka. Tein messuhommia ja satunnaisia kuvauksia ystävilleni erilaisten projektien muodossa, milloin olin pin-up-tyttö, milloin ruumis. Kun remontti vihdoin valmistui 1,5 vuotta alkamisensa jälkeen, pakkasimme tavarat ja muutimme Pohjois-Kaliforniaan, San Joseen.

Vuonna 2010
Jalat oli jo tukevasti San Josessa, vaikka Suomessa taidettiin tuon vuoden aikana poiketa parikin kertaa. Uutta kotimaata tarkasteltiin reissaamalla ahkerasti ympäriinsä niin autolla, moottoripyörillä kuin lentämälläkin. Lähikaupunkien lisäksi tutuksi tuli Hawaiji ja poikkesimme myös Meksikossa. Vapaa-aika kului salilla, maastopyöräillessä ja juostessa. Musta tukkanikin alkoi hitaasti hellittää otettaan ja hiuksiini ilmestyi punaisia raitoja.

Vuonna 2011
Tämä oli vuosi jolloin juoksin paljon, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Reissasimme ympäriinsä, vuosi vaihtui Suomessa, talvilomalla kävimme Miamissa, kevätlomalla Yosemiten kansallispuistossa, kesällä Meksikossa ja road tripilla halki Nevadan Utahiin, Arizonaan ja takaisin Nevadan läpi Kaliforniaan. Syksyllä teimme pienen reissun Seattleen ja palasimme takaisin Kaliforniaan, jossa muuttoauto oli kuljettanut omaisuutemme pohjoisesta etelään, Orange Countyyn. Totuttelin uuteen elinympäristöön, vaalensin tukkaa ja aloitin blogin.

Vuonna 2012
Viime vuosi oli melkoinen. Kävi ystäviä kylässä, teimme road trippejä, vallotin vuoria, tukka vaaleni entisestään, tein satunnaisia kuvauksia ja vietin kuukauden Suomessa. Samaan vuoteen mahtui niin loistokunto kuin jykevöityminen aina 70 kiloiseksi saakka. Vuoden lopussa aloitin dieetin joka jatkui aina tämän vuoden kevääseen saakka.

Siinäpä se lyhykäisyydessään oli, kahdeksan viiimeisintä vuotta elämästäni. Näitä kuvia selaillessa heräsi sellainen lämmin tunne tuota nuorta minää kohtaan. Voi kun voisin mennä ja ottaa häntä olasta kiinni ja sanoa, että kuule, olet ihan hyvässä kunnossa nyt, hoikka, nuori ja nätti, älä suotta mollaa itseäsi. Sillä sitä minä tein, en koskaan ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Tästä viisastuneena voisin yrittää jatkossa olla narisematta selluliiteistäni ja rypyistäni ja olla ihan tyytyväinen siihen mitä olen nyt. Ei tarvitse sitten taas kymmenen vuoden päästä harmitella, että voi kunpa olisin silloin nuorempana ymmärtänyt kuinka nuori ja nätti oikein olin. Ja te nuoriso siellä, ottakaahan opiksenne, kun vanhempi rouva neuvoo ja arvostakaa sitä mitä olette tässä ja nyt.