Kun vartalon muutoksille sokeutuu (+ rasvatilanne)
Eilen se taas oli. Päivä, jolloin yksi pieni lukema mittarissa kertoi sen, onko viikkojen säntillinen ruokailu ja treenaaminen onnistunut vai ollut silkkaa ajanhukkaa. Olin jo monta päivää katsellut peiliin vielä tavallistakin tarkemmin, tutkinut painon kehityskäyriä ja heilunut mittanauhan kanssa. Paino oli nytkähtänyt kuukaudessa alaspäin vaivaiset 1,5 kiloa, peilikuva ei tuntunut muuttuneen yhtään ja mittanauhan osoittamat sentin tai puolen muutokset voisi helposti mennä mittausvirheen piikkiin.
Lopulta pyysin miestäkin katsomaan, että onko se reisi vähän siloittunut, onko tuo olkalihas erottuvampi ja voitko vielä kokeilla, että onko peräsin yhtä pehmoinen kuin ennen? Ja ei, ei tullut apuja sieltäkään. Hitto vieköön, tähänkö se kehitys nyt tyssäsi?
Ja ei, kuvassa ei näy mainittavaa edistystä suuntaan tai toiseen.
Ja minäpä taidan tietää miksi.
Ja niin kumartui pelottava mittarimies viereeni ja aloitti nipistelyn. Ensin alli, sitten kylkimakkara ja lopuksi reisiläski. Vedin henkeä ja valmistauduin pahimpaan. No, suotta panikoin. Mittari kertoi rasvaprosentin pudonneen 1,5 prosenttiyksikköä alaspäin neljässä viikossa, aina 16,7 prosenttiin saakka. Sen sijaan, että rasvan palaminen olisi hidastunut näin dieetin loppupuolella, se olikin nopeutunut ja lihashävikki ollut minimaalista. Niin se vain silmä sokeutuu omalle itselle.
Miksi siellä peilissä ei sitten muutoksia näkynyt? Hävettää myöntää, että tajuan tämän vasta nyt, mutta olen koko ajan katsellut väärää kohtaa itsessäni. Olen kirjaimellisesti tuijotellut omaa napaani monta viikkoa, etsinyt epätoivoisesti vatsalihaksien ääriviivoja ja kironnut, kun ei muutosta tapahdu. Samaan aikaan, kun olen tuskaillut vatsalihaksieni kanssa, on rasva tirissyt pikkuhiljaa toisaalla – reisissä ja takapuolessa. No nyt kun puheeksi tuli, niin totta tosiaan, voin tunnustella etureiden verisuonia ihon läpi. Ja ehkä ne treenihousut olivat ihan oikeasti jääneet hieman löysäksi eivätkä vain venyneet pesussa.
Sen lisäksi, ettei pikkuhiljaa vartalossa tapahtuvia muutoksia välttämättä huomaa muuten kuin mittarilla, vaikuttaa muutoksille sokeutumiseen myös omat odotukset. Useilla meistä on varmasti jonkinlainen mielikuva siitä, miltä 15 % rasvoilla oleva nainen näyttää? No, tämän havainnoillistamiseen on netti kuvia pullollaan:
Entä jos sitten ei näytäkään siinä tavoitellussa rasvaprosentissa siltä, kuin oli alunperin haaveillut ja kuvien perusteella odottanut? Myönnetään, että olen itsekin surffaillut pitkin internettiä katselemassa kuvia ja miettinyt, että miksen minä näytä tuolta ja tältä, vaikka rasvaprosentti olisikin sama kuin kuvien naisilla. Totuus on, että jokaisen vartalo on erilainen. Riippuu vartalomallista, lihaksen määrästä, pituudesta, kuun asennosta maahan nähden ja Saturnuksen tähtipölystä, että miltä mikäkin rasvaprosentti kantajansa päällä näyttää. Otetaanpa esimerkkikuva netin syövereistä:
Niin, kauhean suurta lihaserottuvuutta ei välttämättä dieetin myötä kannata odottaa, jos ei rasvakerroksen alta löydy lihasmassaa nimeksikään. Tämä kuva on melko kärjistetty, mutta antaa hyvin osviittaa siitä, kuinka erilaiselta kaksi eri ihmistä samalla rasvaprosentilla voikaan näyttää. Ja toisekseen, rasva ei välttämättä sijoitu kroppassa tasaisesti. Toisilla saattaa olla hyvinkin tiukat vatsalihakset, mutta alakerrassa vielä reilusti pehmeyttä nostamassa rasvaprosenttia. Otetaanpa lisää esimerkkejä:
Vetämättä esiin Photoshop-korttia, voin sanoa, että en todellakaan näyttänyt 24 % rasvoilla samalta kuin J. Biel. Rehellisesti sanottuna näytin hirveältä pullerolta. Olen kovasti miettinyt, että miksi näin? Miksi ihmeessä näytin todella lihavalta, vaikka esimerkiksi kolme kuvaa ylempänä 25 % rasvoilla oleva nainen näyttää todella viehättävältä? Syytän lihasmassaa ja leveää vartalomallia, jotka jo itsessään tekevät ruhostani vähän vantteramman. Kun päälle lisätään huomattava määrä rasvaa, on lopputulos vielä suurempi ja leveämpi. Mitä tästä opin? Älä liho, tai jos lihot, hankkiudu ensin eroon lihaksista.
***
Tämä kuukausia kestänyt (ja vielä kolmisen viikkoa kestävä) dieetti on ollut hyvin opettavainen matka. Sen lisäksi, että olen oppinut paljon vartalostani, on ollut mielenkiintoista seurata mitä pään sisällä tapahtuu ja pysyykö minäkuva mukana muutoksessa. Minäkuva laahaa nyt selvästi hieman perässä, mutta kiitos kiistattomien mittaustulosten, ei todellisuudentaju ole lähtenyt hortoilemaan kovin pitkälle. Niin, ja onhan minulla tuossa sohvan toisessa päässä 115 kiloinen järjen ääni, joka pitää kyllä jalat maanpinnalla.
Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas uudelleen, ottakaa dieettiläiset niitä kuvia itsestänne matkan varrelta, käyttäkää mittanauhaa ja käykää rasvaprosentin mittauksessa säännöllisesti. Pieniä juttuja, jotka kannattaa tehdä oman mielenrauhan takia. Ei sitten tarvitse arpoa, että onko jotain tapahtunut vai ei. Niin ja se vaakalukema… antaa se toki osviittaa, mutta mitä se lopulta kertoo? Ei mitään muuta, kuin painon.
Kuten joka arkiaamu, niin tänäkin aamuna kävin aamujumppailemassa. Perjantai on siitä poikkeuksellinen päivä, että kaksien treenien sijasta on vain yhdet pitkät ja tuskalliset treenit ja se mahdollistaa sen, että on kerrankin aikaa puuhailla illalla jotain ylimääräistä.
Ja sitten yläkerran kotitoimistoon! Aika usein teen perjantain työt vasta illalla tai pitkin viikonloppua. Onni on liukuva työaika, kotitoimisto ja aikaero Suomeen (eli Suomessa ollaan jo viikonlopun vietossa, kun minä vasta käynnistelen sorviani).
Söin tänään lounasta ulkona, vaikkakin oman keittiön tuotoksia, omalla takapihalla. Käymme aika harvoin syömässä nykyään ulkona, vaikkei se täällä kamalan kallista olekaan. Paikalliset sen sijaan syövät ulkona paljon, varsinkin lounasta. Ei siis ihme, että täällä on jokaisella pienelläkin ostarilla vähintään kolme ravintolaa. Kahvilakulttuuriinkaan en oikein ole päässyt mukaan. Haluan kahvia ensimmäisenä aamulla eikä tulisi mieleenkään lähteä erikseen sitä hakemaan Starbucksista. Minä haluan kahvini heti, aamutakki päällä ja tukka sekaisin.
Sitten rasvat pintaan ja altaalle lueskelemaan lehtiä (joita olen muuten tilannut enemmän kuin ehdin lukea, koska ne ovat naurettavan halpoja). Täällä kannattaa pitää aurinkorasvat pinnassa näin maaliskuussakin, sillä suomalainen nahka palaa muuten takuuvarmasti.
Niin, mitä minä sanoinkaan siitä vanhasta talosta. Shit happens, ihan kirjaimellisesti. Yläkerran vessan viemäriputki nimittäin halkesi ja vuoti hyvän tovin alakerrassa seinän sisään. Olemme nyt asuneet putkiremontin jaloissa pari viikkoa ja odottelemme kauhunsekaisin tuntein homemittaustuloksia. Eli, samat maalliset murheet ne ovat missä päin maailmaa tahansa. Ainoana erona on vain se, että täällä kukaan muu ei tunnu ottavan homeen terveysvaikutuksia vakavasti, kuin me. Olemmekin tässä silmäilleet uusia kotivaihtoehtoja varmuuden vuoksi.
Tämä tässä on meidän kotikatu, tavallisten ihmisten lähiössä, yhdessä maan turvallisimmista kaupungeista, Mission Viejossa. Meidän lähiössä kaikki talot ovat vanhempia, 70-luvulla rakennettuja ja asukkaat ovat pääosin amerikkalaisia. Ero siihen lähiöön, jossa asuimme pohjoisessa, on huima. Kun pohjoisessa talot olivat 90-luvulla rakennettuja, muka-hienoja ja täynnä tärkeitä ihmisiä (joista iso osa kiinalaisia), ovat nämä talot kodikkaita ja täynnä oikeaa elämää.
Kävin tutkimassa viime keväänä tekemäni kivipuutarhan kuntoa talven jäljiltä. Hengissä on! Koska amerikkalaisista on meksikolaisen työvoiman myötä tullut kovin uusavuttomia, käy täällä melkein kaikilla puutarhuri kerran viikossa hoitamassa pihan. Niin meilläkin, mutta vain koska se kuuluu vuokraan. Siitä huolimatta puuhailen vähän väliä istutusten parissa parsimassa puutarhureiden kädenjälkiä. Samalla tavalla aika monessa kodissa käy siivoojat, mutta tuntien paikallisen siivoojan työnjäljen ja siisteysstandardit, siivoan mieluummin ihan itse. Tässä kohtaa kaikki tuttavani hymähtävät siellä ruudun takana – olen nimittäin tunnettu siivousneuroosistani, mutta siitä lisää joskus omassa jutussaan.
Päivälliseksi tein tänään hampurilaisia. En ole mikään luomutuote-intoilija, mutta jauheliha on yksi niistä asioista, jotka haluan ehdottomasti luomuna. Se makuero tavalliseen, tehotuotettuun halpislihaan on nimittäin valtaisa. Mutta kuten aina, luomutuotteet ovat täälläkin tavallista hintavampaa.
Perjantaista on tullut yltiörääkätyn kroppani virallinen huoltopäivä. Silloin suuntaan ostarin thaihierontapaikkaan nauttimaan tunnin jalka- ja kokovartalohieronnasta. Hintaa tunnin mittaiselle, kivuliaalle hemmotteluhetkelle tulee tippeineen 30 taalaa. Aasialaisten tarjoamat palvelut, kuten thaihieronnat, pedikyyrit, manikyyrit ja pikahiustenleikkuut, ovat halpoja. Mutta esimerkiksi urheiluhieronta, kasvohoidot, vartalohoidot ja paremmat kampaamopalvelut maksavat täällä huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Siksi tyydyn mieluusti thaihierontaan. Vaikka se kuulostaakin suomalaisen korvaan arveluttavalta, voin vannoa, että ne temput, jotka takahuoneen hämärässä tapahtuvat, saavat tämänkin rautakangen tuntemaan itsensä uudestisyntyneeksi.