Koska rintani ovat taas viime päivinä puhuttaneet lukijoita, on lienee hyvä hetki nostaa kissa pöydälle. Eli puhutaanpa nyt sitten niistä tisseistä, vakavasti ja oikeilla nimillä.

Silikoneista huolimatta ei tarjolla ole tissikuvia,
mutta nauttikaa vaikka näistä donitseista.

Ottaen huomioon, että puhumme nyt paitani alla piilossa olevista muhkuroista, joita harva on edes paljaana nähnyt, on rintojeni saama huomio täällä blogissa tullut pienenä yllätyksenä. Tuntuu omituiselta, että kansa, joka on tottunut näkemään niin tuttuja kuin vieraitakin ihmisiä alasti saunassa, kiinnittää nyt niin paljon huomiota vaatteet päällä olevan naisen rintavarustukseen ja on aikansa tuijoteltuaan valmis kommentoimaan asiaa sen enempää miettimättä, suorasanaisesti ja syytellen. Se, kommentoiko asiaa internetissä anonyymisti vai vasten kasvoja tuntemattomalle ihmiselle kadulla, on lopulta se ja sama. Kummastakin on kokemusta ja se tuntuu melko samalta.

Niin, rintani ovat jälkiasennetut, implantit, silikonia, kuinka sen nyt haluaa sanoa. Minulle ne ovat vain rinnat. Tässä kohden voin jo melkein kuulla, kuinka suuri joukko lukijakunnastani haihtuu savuna bittiavaruuteen. Teidän kanssanne, jotka tämän persoonani täysin uuteen valoon saattaneen tietoiskun jälkeenkin päätätte vielä jatkaa lukemista, voimme keskustella aiheesta hieman syvällisemmin. Aloitetaan siis ihan alusta.

Olin kai kolmetoista, kun ensimmäisen kerran kiinnitin erityistä huomiota rintoihin. Neljäntoista vanhana odotin jo kärsimättömästi milloin omani kasvaisivat ja taisinpa olla hieman huolestunutkin, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Täyttäessäni kuusitoista, minä lopulta luovuin toivosta. Monta itkua myöhemmin oli pakko todeta, että ne olivat nyt siinä, toinen pieni ja toinen vielä vähän pienempi. Kun sitten lähdin jatko-opiskelemaan ja pyöristyin hieman, kertyi rasvakudosta myös rintoihin tasoittaen niiden kokoeroa. Noihin aikoihin olin kai vähiten tyytymätön rintoihini.

Alkoi työelämä ja urheilu astui mukaan kuvioihin. Sählyn pelaaminen ja säännöllinen kuntosaliharjoittelu pienensivät rasvakudosta myös sieltä mistä ei olisi tarvinnut, rinnoista. Lopputuloksena kokoero palasi entistä suurempana ja rinnat muuttivat muotoaan pyöreämmästä pitkulaiseksi. En enää tuntenut oloani mukavaksi alastomana, välttelin julkisia saunatiloja ja häpesin rintojani. Muutama vuosi myöhemmin liikkuminen väheni ja lihoin jälleen, mutta rintani eivät enää palautuneetkaan entisiin mittoihin. Muutoin pyöristyneessä naisvartalossa oli kaksi erikokoista, suippoa uloketta, joista toivoin vain pääseväni eroon. Kun silloinen parisuhde ajautui karille ja uusi sai alkuunsa, minä palasin takaisin kuntosaliharjoittelun ääreen, enemmän tosissani kuin koskaan aiemmin. Minä todella toivoin ja tein kovasti työtä sen eteen, että rintani pienenisivät treenin myötä olemattomiksi ja asettuisivat sporttisen kauniisti rintalihaksieni päälle. Olisin ollut siihen täysin tyytyväinen, mutta toisin kävi. Rintani näyttivät olevan väärässä paikassa rintalihaksien alapuolella ja kokoero sekä suippo muoto olivat korostuneet entisestään. Niin monta kertaa seisoin peilin edessä ja itkin. Muuta kroppaa saatoin muokata treenillä haluamakseni, mutta rinnoilleni en vain mahtanut mitään. Silloin päätin, että jonain päivänä vielä ostaisin itselleni oikeat rinnat.

Se päivä sitten lopulta tuli, melkolailla tasan kolme vuotta sitten. Olimme muuttaneet vasta Yhdysvaltoihin ja tunsin, että leikkaus on tehtävä nyt tai ei koskaan. Lopullinen ratkaisu oli helpompi tehdä maassa, jossa asia on niin pelottavankin arkipäiväinen, etten kadulla kävellessäni koe tulevani tuomituksi. Silti harkitsin asiaa vielä leikkausajan varaamisenkin jälkeen. Pelotti, ei niinkään leikkauksen vuoksi, vaan koska tiesin kuinka negatiivisesti asiaan Suomessa asennoidutaan ja tekoni myötä minuun suhtauduttaisiin ihmisenä ihan eri tavalla kuin ennen. Halusin kuitenkin lopulta tehdä niin kuin itsestäni parhaalta tuntuu, välittämättä ihmisten mielipiteistä tai halveksuvista katseista. Pukeutuisin sitten vaikka säkkiin aina Suomessa käydessäni, jos täyspäisen naisen maineeni olisi siitä kiinni. Ja niin olin sovittuna päivänä leikkauspöydällä.

Pari viikkoa myöhemmin, kun siteet ja laastarit olivat poissa, minä tiesin tehneeni oikein. Tätä on ehkä vaikeaa ymmärtää, jos hyväksyy oman vartalonsa, mutta en voi sanoin kuvailla kuinka iloinen olin aamuisin, kun vaatteet ensimmäistä kertaa elämässäni istuivat päälleni. Tai se tunne, kun katsoin peiliin ja tunsin itseni vihdoin naiselliseksi jokaista neliösenttiä myöten. Uusista rinnoistani tuli heti osa minua enkä ajatellut hetkeäkään, että sisälläni olisi jotain sinne luonnostaan kuulumatonta. Näin sen kuuluikin olla, olisi kuulunut olla alusta pitäen.

Sain siis vihdoin naisellisuuteni 27-vuotiaana. Kolikon kääntöpuolena sain itserakkaan, huomionhakuisen ja tyrkyn bimbon leiman otsaani siitäkin huolimatta, ettei rintojani maksanut Hymy-lehti, en joutunut vastalahjaksi tatuoimaan Jallun logoa rintaani eikä minun tarvinnut rinnoista korvauksena poseerata alasti roskalehtien keskiaukeamalla. Minä säästin leikkausrahat itse, harkitsin asiaa useita vuosia ja päätin parantaa elämänlaatuani tulevasta bimbon maineesta huolimatta. Kuljen edelleen samanlaisissa vaatteissa kuin ennenkin, en esittele rintojani julkisesti enkä kuvittele olevani mikään seksin jumalatar muovisine rintoineni. Olen ihan tavallinen nainen, työläinen, treenaaja, bloggaaja ja vaimo, joka ensimmäistä kertaa elämässään on onnellinen omassa vartalossaan.

Minua on nyt rintojeni vuoksi nimitelty narsistiksi, sairaaksi, miestennielijäksi, huomionhakuiseksi, itsekkääksi, tyhmäksi ja syytetty jopa rintasyöpään sairastuneiden halveksumisesta. On sanottu suoraan, että on oksettava ajatus, että ihoni alla on jotain sinne kuulumatonta ja kehotettu hakeutumaan itsetunto-ongelmien vuoksi hoitoon, joka periaatteessa sekin olisi voinut olla vaihtoehto, ellen tietäisi että kallonkutistajilla on Suomessa taatusti parempaakin tekemistä, kuin taikoa eriparia olevat rinnat kantajansa silmissä samankokoisiksi.

En vaadi, että ihmiset ratkaisuani hyväksyisivät enkä minä heidän hyväksyntäänsä tarvitsekaan. Haluaisin vain, että jokainen pohtisi asennettaan hetken mielessään ja ymmärtäisi sen, etteivät syyt rintojen korjausleikkauksiin ole aina niin mustavalkoisia. Ei implantit hankkinut nainen ole välttämättä muuten itsetunto-ongelmainen, pyri roskalehtien juorupalstoille, hakeudu rikkaan miehen syliin tai muutenkaan hae erityistä huomiota tai suosiota. Todellisuudessa syitä on yhtä monta, kuin asennettuja implanttipareja, ja on muistettava, että toiselle vähäpätöinen virhe ulkokuoressa voi toiselle olla valtavan suuri. Tuntuu käsittämättömältä, että päätös, joka on tehnyt minut onnelliseksi ja joka koskettaa vain itseäni, omaa kehoani ja on vieläpä piilossa vaatteiden alla, saa ihmiset näkemään punaista, vaikka itseäni vain hymyilyttää, kun kaikki lopulta järjestyi.

No, nyt se on sanottu ja minusta tuntuu aivan yhtä älykkäältä tai tyhmältä kuin ennen tekstin kirjoittamistakin. Silti niin monen ruudun takana, luonnollisesti täydellisten ja fiksujen ihmisten silmissä, älykkyysosamääräni ja ihmisarvoni putosi juuri rinnanmitan alaspäin. Ja ne samat, itseäni älykkäämmät ihmiset, ihan vakavissaan kuvittelevat, että tein tämän vain, jotta näyttäisin paremmalta heidän silmissään.