Eilen, aktiivilomamme ensimmäisenä päivänä, päädyimme puolivahingossa kiipeämään vajaan 3,4 kilometrin korkeuteen, Mammoth Mountainin huipulle. Katselimme aikamme talviaikaan laskettelukeskuksena toimivaa vuorta, ylös alas kulkevia gondolihissejä ja tuumasimme, että olisipas hienoa kiivetä tuonne laelle omin jaloin ja tulla hissillä alas. Eli ei muuta kuin tuumasta toimeen ja korkeuksia kohden.

Matkalla huipulle! Seison muuten keskellä laskettelurinnettä.

Laskettelukeskuksen alataso, jolta lähdimme liikkeelle, sijaitsi sekin n. 2,4 kilometrin korkeudessa. Jopa näissä korkeuksissa ilma tuntui yllättävän ohuelta ja sai ainakin oman pulssini kohoamaan naurettavan helposti ihan vain ylämäkeen kävellessä. Melko pian puuskutus kuitenkin unohtui käsittämättömän kauniiden maisemien avautuessa eteeni.

Kesäksi pysähtyneet hiihtohissit.

Tässä vaiheessa oltiin jo lähellä 3000 metrin korkeutta, 
puusto alkoi harventua ja vastaantulija kertoi, että ylös olisi vielä reilun tunnin matka.

Vaikka oli raskasta, niin silti hymyilytti!

Jee, huippu näkyy jo! Mutta kukapa uskoisi, että ylös kiipesi vielä melkein tunnin verran?

Horisontissa häämöttävä hammasrivistö ja viimeiset lumipeitteet.

Melkein perillä. Loppumatka oli melko raskasta tallustaa irtosorassa.

Lähes kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen oli huippu vihdoin valloitettu!

Ja se näkymä joka huipulta alas laaksoon aukeni…! Sanoinkuvaamatonta. Oli muuten melko kova tuuli siellä ylhäällä.

Liikkeellä oli kävelijöitä enemmän pyöräilijöitä, jotka nousivat hissillä ylös ja ajoivat vuorelta alas. Minulla olisi mahdollisuus tehdä sama huomenna, mutta tällä kaatumisprosentilla en ole aivan varma kannattaako?

Sitten lähdettiinkin gondolihissin kanssa takaisin alas. Oltiin muuten ainoat, jotka kiipesi mäkeä ylöspäin. Kaikki muut tulivat hissillä ylös ja kävelivät alas. Arvatkaapa kuka muisti vasta hississä potevansa korkeanpaikankammoa? 

Ei tuo nousu loppujen lopuksi niin raskas ollut, kunhan huolehti riittävästä nestetankkauksesta kiipeämisen aikana. Ja toki pysähdyin kuvaamaan maisemia ja tasaamaan hengitystä tämän tästä. Erityismaininnan ansaitsevat ne kaksi teiniä, jotka jaksoivat tallustaa kanssamme koko matkan ylös saakka ilman narinaa ja kiukuttelua.

Tulevasta mainittakoon sen verran, että juuri kun kuvittelin, ettei Mammoth Mountainilta avautuvia maisemia voita mikään, kohtasivat nämä maisemat voittajansa vain vuorokautta myöhemmin. Siitä lisää seuraavassa! Kivaa viikonlopun jatkoa! Me täällä jatketaan samoilua vielä päivän verran.