Käytävässä odottaa kolme isoa täyteen ahdettua matkalaukkua ja niiden vieressä kaksi pienempää, nipin napin käsimatkatavaraksi kelpaavaa laukkua. Kaikki alkaisi olla vähitellen lähtövalmiina. Paitsi tietenkin minä, joka en koskaan ole henkisesti valmis astumaan lentokoneeseen.

Rakas Joulupukki, toivoisin joululahjaksi turvallista matkaa

Kahden maailmalla vietetyn joulun jälkeen päätimme viettää tämän joulun Suomessa perheeni kanssa, vaikka Suomeen matkustaminen talvella, ja etenkin jouluna, onkin käsittämättömän työläs operaatio. Pelkästään joululahjojen hankkiminen puolelle suvulle kuljetuskapasiteetin ollessa hyvin rajallista, asetti melkoisia haasteita. Suurikokoiset ja painavat lahjat olivat auttamatta poissa laskuista ja olen tosissani joutunut hieromaan aivonystyröitäni keksiäkseni mitä pientä ja kevyttä kätkeä lahjoihin.

Pakkaamiseen tuo oman haasteensa myös talvi. Kun suomalainen yleensä ulkomaille lähtiessään pakkaa laukkuunsa shortsit, uikkarit, aurinkorasvan ja muutaman paidan, täytyykin Suomeen päin tullessaan pakata mukaan rutkasti lämmintä ja ennen kaikkea painavaa ja tilaavievää vaatetta. Onneksi tilaukseni armollisista sääolosuhteista meni läpi ja voimme jättää suurimmat ja painavimmat toppatakit suosiolla kotiin. Että anteeksi vain ne, jotka olisivat halunneet jouluksi kaksi metriä lunta ja paljon pakkasta. Saatte ne sitten, kun me lähdemme takaisin kotiin uuden vuoden jälkeen.

Nyt kun laukut on pakattu, on aika katsahtaa Joulupukin suuntaan ja esittää toive siitä, että ne kaikki löytäisivät perille ehjänä ja ajoissa eivätkä putoaisi reestä kesken matkan. On sanomattakin selvää, että joulun alla lentokentät ovat ruuhkaisia ja mahdollisuus inhimilliseen virheeseen kasvaa entisestään. Jos laukkujemme on pakko kadota, niin voisimmeko lykätä niiden katoamista vaikka ensi kesälle? Samaan syssyyn esittäisin nöyrän toiveeni siitä, että lentäjä onnistuisi pitämään koneen ilmassa aina määränpäähänsä saakka. Jos myös koneen heilahtelua voisi vähentää minimiin, olisi sekin hienoa. En nimittäin halua, että se valkoviini, jonka kanssa huuhtelen nukahtamispillerin alas, läikkyy päälleni. Mitään en myönnä, mutta pelkään lentämistä kuollakseni.

Emme tietenkään ole perillä saavuttuamme Helsinki-Vantaalle aatonaattona. Sieltä kun matkustamme vielä vajaat pari tuntia Turun seudulle. Jotta saapumispäivässä olisi riittävästi ohjelmaa aikaeron ja matkarasituksen sekoittamalle pääkopalle, ajattelin mennä suoraan lentokentältä töihin. Siis toimistolle. Sehän on jo toinen toimistopäivä tänä vuonna! En kylläkään lupaa, että olen täysissä järjissäni suunnittelupalaverissamme, mutta toisaalta näissä hommissa pitääkin olla vähän sekaisin.

Saapumispäivän iltana pitäisi vielä tehdä parit jouluruoat enkä tietenkään malttanut valita niitä helpoimpia ruokia valmistettavaksi. Ja saunaankin on pakko päästä nyt, kun siihen on mahdollisuus. Lopulta iltakymmeneltä, kun olisi aika nukahtaa, jotta jaksaisi aattoaamuna herätä ajoissa puuhastelemaan, ilmoittaakin korvienväli, että nyt on aamu! Ah, jetlag! Veikkaanpa, että kinkunpaisto jää tänä jouluna meidän hoidettavaksemme.

Entä kuinka sitten tavata kaikki sukulaiset ja ystävät puolessatoista viikossa? Ei mitenkään. Kyläily-kutsuja satelee jo nyt päivittäin, ”tulettehan käymään?” ja ”nähdäänhän?”.  Nähdään vain, jos te tulette käymään meillä. Olematta tippaakaan tahallani ilkeä, on pakko todeta, että tällä kertaa en jaksa ajella ympäri Suomea kyläpaikasta toiseen. Tänä vuonna te tulette tapaamaan minua sinne missä minä olen. Piste. Ja anteeksi.

Näillä sanoilla aloitan joululomani. Blogini ei päivity seuraavaan kahteen viikkoon normaalilla tiheydellä, vaikka eihän sitä tiedä – jetlagista kärsivällä on yön pimeinä tunteina yllättävän paljon aikaa. Hyvää ja rauhallista joulua kaikille! Minäkin aion siitä nauttia, täysillä ja pitkään, kunhan ensin pääsen perille!