Aloitetaan päivä mieltä keventävällä tunnustuksella. Olen onneton tapaus keittiössä, jopa suoranainen surkimus. Pelkään ainesosia ja niiden aina niin yllätyksellistä yhteensotkettua lopputulosta. Myös sisäänrakennettu siivousneurootikkoni vastustaa ruoanlaittoa. Tasot likaantuvat. Astiat sottaantuvat. Tonneittain murusia, tahroja ja läikkiä kaikkialla, eikä vähiten kaasuliedellä. Ja sitten se epäonnistuminen. Jos kanasta tulikin mautonta, lihasta sitkeää ja kasvikset jäivätkin raa’aksi. Hirvittävän vaivannäön seurauksena lautaselta tuijottaa syyttävästi jokin, josta et  tietäisi mitä se on, ellet olisi sitä itse valmistanut.

Aloitin ruokahuollon haltuunoton valmistamalla ämpärillisen lounassalaattia loppuviikolle. Ohje herkulliseen pastasalaattiin on napattu Pastanjauhajilta.

Kyllä minä laitan ruokaa, joskus. Yleensä kuitenkin vasta kun on pakko. Elelen huolettomasti aamupäivän kaurapuuron voimin, iltapäivästä leikkaan pari palaa ruisleivästä ja hieman ennen alkuillan salitreeniä täydennän energiavarastoani jogurtilla ja banaanilla. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ravitsemusekspertti tajutakseen, että iltayhdeksältä, salitreenin jälkeen, on aika kova nälkä. Ja kun minulla on nälkä, on oikeasti kiire. Muutoin niin rauhallisesta luonteesta tulee äärimmäisen räjähdysherkkä, joka voi saada kipinänsä mistä tahansa. Onneksi tähän aikaan päivästä paikalla on jo mies ruoanlaittotaitoineen pelastamassa sen, mitä pelastettavissa on. Mutta vaikka tarjolla olisi minkälaista hanhenmaksapalleroa kaviaarilla, ei se muuta totuutta kauniimmaksi. Päivän ainoa oikea ateria kello yhdeksältä illalla on pahasti pielessä.

Entistä pahemmaksi tilanne muuttuu miehen ollessa työmatkalla. Kun ei kukaan laita ruokaa eikä edes vaadi sitä, on selvää, että mitään oikeaa ruokaa ei noina päivinä keittiössämme tarjoilla. Pikaruokaan en ole taipuvainen enkä oikein valmisruokaankaan. Siispä vaihtoehdoksi jää taas se ruisleipä. Ja kahvi. Kerran, ollessani kolme viikkoa yksin, kävin viimeisellä viikolla ostamassa itselleni housut. Nuo housut ovat edelleen kaapissani – käyttämättömänä. Ne eivät mitenkään mahdu päälleni, vaikka silloin sovituskopissa ne jalkaani sujahtivatkin.

Muutama päivä sitten mies varsin terävästi totesikin ääneen sen, joka omassa alitajunnassani oli kolkutellut jo hyvän tovin. Tähän on tultava muutos. Vaikka leipomisessa olenkin ruoanlaittoa parempi ja tekemäni ruisleipä on oikeasti todella hyvää, en voi elää pelkällä leivällä koko päivää. Kaksi kertaa päivässä treenaava ihminen tarvitsee lounaaksi oikeaa ruokaa ja satunnaisen mutustelun sijaan myös oikean ruoka-ajan, kello kaksitoista. Myös päivällisaika joutaa remonttiin. Aion siirtää syrjään niin neuroottisuuteni kuin pelkotilanikin, ottaa härkää kiinni sarvista ja valmistaa siitä pienelle perheellemme ravitsevan aterian. Ja tämä tapahtukoon kello viisi, eli parahiksi silloin, kun mies tulee töistä.

Ensi vuoden tavoitteeni onkin ansaita ”vuoden vaimo” -palkinto. Tosin tuota  palkintoakin tärkeämpää olisi, että riittävä ja säännöllinen ravinnonsaanti alkaisi näkyä myös lihaksistossani. Ja olisihan se mukavaa, että vielä joskus ruokailu-aikatauluuni mahtuisi ihan oikea iltapalakin.