Stressin oireita: nalkuttava akka
Iltapäivän viimeiset tunnit. Raahaudun ulos yläkerran työhuoneestani jo valmiiksi lannistuneena. Ei mennyt työpäivä putkeen ei. Olin sählännyt tiedonsiirron kanssa sillä seurauksella, että ne tiedostot joiden eilen piti olla Suomessa, olivatkin olleet varmassa tallessa kotikoneellani Kaliforniassa. Blogiinkin on yön aikana tullut pari ikävää kommenttia ja nyt pitäisi vielä taikoa päivällinen pussillisesta pakasteherneitä. Etsiessäni vimmatusti katseellani autonavaimia jotta pääsisin kauppaan, osuu silmiini jotain mikä värjää koko näkökenttäni punaiseksi. Jostain sisältäni kuuluu naksahdus, joka kertoo sekä volume-säätimeni että kierroslukumittarini hajonneen juuri pirstaleiksi. Ja saatana, etkö voi viedä noita farkkuja kaappiin tai pyykkikoriin etkä jättää niitä lojumaan tuohon tuolinsyrjälle, karjun miehelle joka on ilmassa leijuvasta räjähdysvaarasta autuaan tietämättömänä astunut ovesta sisään vain hetkeä aikaisemmin. Kuluu noin viisi sekuntia ja kotonamme vallitsee verbaalinen ydinsota.
Kelataanpa hieman taaksepäin ja katsotaan mitä ihan oikeasti tapahtui ja kuinka minusta tuli tällainen nalkuttava akka. Selitys on yksinkertainen. Jokainen meistä kohtaa jossain elämänvaiheessa tuon ruman seuralaisen nimeltään stressi. Stressi voi iskeä työstä, kotioloista, koulusta tai lopulta vaikka siitä rakkaimmasta harrastuksesta. Pinna kiristyy ja kiristyy, kunnes sisällä kasvava paine käy ylivoimaiseksi ja purkautuu. Ja asia nyt vain on niin, että siinä kun mies suuntaa takapihalle hakkaamaan halkoja, oksentaa nainen stressinsä ulos nalkuttamalla.
Kun tuolinsyrjällä olevat housut aiheuttavat ydinsodan kotona, ei vika ehkä olekaan housut väärään paikkaan jättäneessä miehessä.
Reaktio on naisille hyvin tyypillinen. Stressiä puretaan puolustuskyvyttömän jälkikäsvun niskaan, alaisten niskaan, miehen niskaan tai vaikka puhelinmyyjän, jos ei muuta sopivaa uhria lähistöltä löydy. Tärkeintä ei ole maalitaulu vaan patoutumien purkaminen, päteminen, oikeassa oleminen sekä niskan päälle kiipeäminen. On lienee sanomattakin selvää, ettei toimintapa ole erityisen kypsä eikä taatusti edistä onnellista parisuhdetta, hyvää työilmapiiriä, parempaa elämää eikä etenkään poista sitä todellista pahan olon aiheuttajaa.
Omalla kohdallani tähän toimintatapaan tulee nyt muutos. Minä en nimittäin aio olla se, josta myöhemmin puhutaan nalkuttavana ex-ämmänä.
Askel kohti kypsempää tapaa toimia on ottaa aluksi askel taaksepäin. Ennen nalkutuksen aloittamista tulisi pysähtyä ja miettiä hetki mikä asia nyt oikeasti risoo. Harvoin ne ovat ne farkut tuolinsyrjällä tai pöydälle jääneet leivänmurut. Kun todellinen syy ja syyllinen pahalle ololle selviää, kurkkaa kristallipalloon. Ei muuten tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja tietääkseen, ettei tunnelma ainakaan kohoa nalkuttamalla viattomalle ihmiselle asiasta, joka ei oikeastaan liity varsinaiseen ongelmaan millään tavalla. Tämän jälkeen voikin sitten jokainen puntaroida hetken mielessään, että tuleeko niistä leivänmuruista, kenkien epäjärjestyksestä tai pöydälle unohtuneista likaisista astioista nalkuttamalla ja ilmiriidan aiheuttamalla itselle parempi olo. Kun vastaus on kieltävä, ollaankin valmiita tekemään asiat toisin.
Ensi kerralla, kun hermoni ovat riekaleina töiden, blogin, painonhallinnan, tyhjyyttä ammottavan jääkaapin tai vallitsevien sääolojen vuoksi, en nalkuta tilanteeseen syyttömälle miehelle, joka sattui riisumaan pöksynsä feng shuini vastaisesti tuolinsyrjälle. Sen sijaan kysyn josko voitaisiin vaikka halailla hetki, kunnes verenpaineeni ja stressitasoni laskee. Samaa suosittelen muillekin. Sen sijaan, että räjähdät minuutin myöhässä olevalle alaiselle, tarjoa hänelle pullakahvit tai auta lastasi kotiläksyissä sen sijaan, että nalkuttaisit hänelle keskelle eteistä jätetyistä kengistä. Helpottiko?