Kuinka ollakaan, täräytän vuosia suunnitellun blogini käyntiin pitkään aikaan henkisesti vaikeimpana päivänä. Toisaalta tällaisina päivinä ihminen on myös aidoimmillaan, kun kaikki suodattimet ovat alhaalla.
Uusperhe on vaikeaa. On sinun ja minun lapset. On suuri rakkaus, mutta samaan aikaan erilaiset intressit. Jokainen on valmis kävelemään läpi tulen ja kallion omien lastensa puolesta. Mutta kun puolisosi kävelee läpi tulen ja jään eri lasten puolesta kuin sinä, ollaankin törmäyskurssilla.
Sitten ovat nämä kysymykset, kuinka paljon minun täytyy ponnistella, jotta saan toisen lapset pitämään itsestäni? Lähtökohtaisesti en ole tekemisissä ihmisten kanssa, joiden pitämisen takia joutuisin ponnistelemaan. Se olisi raskasta, etenkin kun löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka pitävät minusta ihan vaan tällaisena kuin satun olemaan.
Mutta kun kotiisi tulee lapsia, uudelleen ja uudelleen, jotka ovat jo unohtaneet kaikki edelliset ponnistelusi, kun et ole tavannut heitä taas kahteen, kesällä jopa kolmeen viikkoon, niin aina se alkaa alusta. Ja aina ei vaan jaksaisi. Kun joskus sitä vaan haluaa olla omassa kodissaan omana itsenään ja tehdä sitä mitä muutenkin tekisi, jos ei olisi odotusta, että pitäisi taas saada joku ajattelemaan, että olen kiva.
Miehelläni on helpompaa, koska minun lapseni asuvat meillä. He näkevät paljon enemmän ja lapseni pitävät hänestä todella paljon. Mutta toisaalta tämä vaikeuttaa asioita entisestään, koska mieheni haluaisi nähdä minun ja omien lastensa välillä jotakin samaa mitä hänellä on minun lasteni kanssa. Heillä se on luonnollisesti olemassa asumisteknisistä syistä, minä joudun joka kerta rakentamaan sen alusta. Ja vain yksin minä. Kukaan muu ei voi sitä puolestani rakentaa. Lapset ovat lapsia, eikä se kuulu heille.
Tänään oli vaikea päivä. Olin nukkunut todella huonosti viime yönä. Eilen illalla juuri ennen lapsiloman alkamista meille syntyi mieheni kanssa riita. Omat lapseni ovat olleet jo viikon isällään. Ja kun he palaavat, lähdemme reissuun. Heidän elämä kesällä on yhtä hurlumheitä. Vaihtuvia paikkoja ja ihmisiä. Toisaalta, en tiedä, onko se välttämättä haitallista, mutta jotenkin tuntuisi, että kasvava nuori ihminen tarvitsisi jotakin toistuvaa ja samanlaista. Ihmisellä ylipäänsä on tarve tehdä rutiineja ja asiat samalla tavalla kun eilenkin. Myös lapsilla. Mutta heille se ei ole nyt pitkään aikaan mahdollista. Voiko siitä olla haittaa? En tiedä.
Joka tapauksessa mieheni haki tänään omat lapsena kesäloman viettoon reiluksi viikoksi. Viime öinen riita vielä painoi ja olin tosi väsynyt. Vietin tänään paljon aikaa leväten ja järjestäen tyttärieni vaatekaappeja, koska olin ostanut aleista paljon uusia vaatteita. Meillä kävi miehen sukulaisia kahvivieraina ja oli ihan mukavaa. Olin kuitenkin poissaoleva ja vaisu monta tuntia päivästä. Alakuloinenkin.
Illalla mies oli tehnyt ruoan. Hänen kaksi lastaan, tyttö ja poika, kisailevat aina kumpi saa istua isin vieressä. Yleensä aina 5-vuotias poika saa, mutta nyt oli 9-vuotiaan tyttären vuoro. 5-vuotias sai kamalan kohtauksen, ettei halua istumaan minun viereeni. Mies käski häntä monta kertaa, uhkasi pelikiellolla, kunnes kuulemma lapsi lähti vastahakoisesti sohvalta tulemaan ( olin selkä sinne päin), mutta kompastui. Siitä alkoi aivan korvia riipaiseva karjuminen. Mies alkoi hermostua minulle, miksi en tee mitään. Sanoin, että hän aloitti tämän, että saa hoitaa loppuun, sitä paitsi minä olen tässä se, kenen viereen ei haluta, joten en mene tuonne nyt raahaamaan häntä väkisin. Mies väitti, että ei ole kysymys siitä, että ei halua minun viereen, vaan haluaa vaan isin viereen. Olin eri mieltä ja sanoin, että istuisi vaikka nurkkatuolissa toisella puolella mieluummin, että tämä johtuu nyt minusta, joten hänen täytyy asia hoitaa. Todistaakseen, että ei muka johdu minusta mies kysyi lapselta, haluatko siskon viereen sinne pöydän toiselle puolelle siten, että he kaikki kolme istuvat minua vastapäätä. Sanoi joo, ja mies siirsi lapsen lautaset ja välineet toiselle puolelle.
Koin tämän hyvin nöyryyttävänä, että luvan kanssa isä hyväksyi, että lapsi saa selvästi ilmaista, ettei halua istua vieressäni ja hänelle vielä tehdään mahdolliseksi istua kaukana minusta, vaikka alkuun oli uhattu kaikella mahdollisella, jos ei tule viereeni.
Vein lautaseni pois ja sanoin, että kiitos ja hei, en halua istua kenenkään teidän vieressä. Mies vielä syyllisti lasten kuullen, että tosiaan, hän ei ihan oikeasti halua istua sinun vieressäsi, mistäköhän johtuu. Että olen itse sillä, että olen tänään ollut omissa oloissani ja väsynyt, enkä ole ollut heidän mukana touhuamassa ja innolla tekohymy naamalla liiohotellut täällä koko päivää ( liihottelin kyllä kun miehen sukulaiset kävivät, se oli jo iso ponnistelu tässä väsymystilassa) aiheuttanut, että lapsi huutaa ja karjuu kuin syötävä, että joutuisi viereeni istumaan. Olen aina ollut erittäin mukava lasta kohtaan, enkä ole ikinä sanonut hänelle yhtäkään ikävää sanaa, tai edes puhunut ikävällä äänensävyllä.
Mies tietenkin puolustaa lastaan ja ajattelee, että olen vain ollut niin huono ”äitipuoli”, että lapsi kammoaa minua. Tosin päivän mittaan kyllä juteltiin ihan mukavia lapsen kanssa, kävi muun muassa tarjoamassa minulle poimiaan marjoja. Mies ei näitä kuullut, enkä jaksa käydä raportoimassa, että Hei taas juteltiin lapsesi kanssa tuossa mukavia. Täysin luonnotonta joutua todistelemaan ”hyvyyttään”. Minä olen kamalan pettynyt mieheeni, reilun kuukauden avioliiton jälkeen ( ollaan oltu yhdessä jo yli kolme vuotta), että hän hyväksyy asetelman, että kaikki he kolme, ”heidän perhe”, istuu toisella puolella ja minä toisella, koska ei vaan siksi, että kaikki haluavat istua isin vieressä, vaan koska kukaan ei Halua istua MINUN vieressäni.
Mieheni ei ole samanlainen kuin kahdestaan tai nelisteen minun lasteni kanssa. Hän tarkkailee minua jatkuvasti suhteessa lapsiinsa, olenko läsnä, miten paljon puhun, tulenko mukaan tekemään, jotta saan kompensoitua mitä hän tekee minun lasteni kanssa / hyväksi. Muina aikoina on täysin ok touhuta omiaan ja mennä menojaan, mutten voisi hänen lastensa täällä ollessa lähteä mihinkään ( tai siltä tuntuu), koska ”ne harvat vähäiset hetket” kun nuo lapset ovat täällä, olisi minulta väärin ,jos en sitä aikaa täysin käyttäisi luodakseni suhdetta ja ollakseni hänen lastensa kanssa. Eikä pelkkä kotona oleminen ja normaali arkinen touhuilu riitä, pitää ponnistella enemmän, jotakin, tehdä, nähdä vaivaa. Ajatus on todella ahdistava ja tuntuu väkinäiseltä.
Tunnen tällä hetkellä, että olen omassa kodissani vankina vieraiden ihmisten kanssa. Vaikka tätä kutsutaan perheeksi. Omat lapseni ovat muualla jonkun kanssa, joka myös rakastaa heitä eniten maailmassa. Minä olen täällä miehen kanssa, joka rakastaa täällä olevia lapsia eniten maailmassa, joille minä en merkitse mitään. Olenko paha ihminen, jos en jaksa jatkuvasti aktiivisesti ponnistella, jotta merkitsisin? Onko se välttämätöntä ja pitkällä aikavälillä edes tarpeellsita? Täytyykö minulla olla jokin rooli heidän elämässään? Heillä on kuitenkin äiti ja isä ja he asuvat muualla. Kun mielestäni asioita ei pitäisi väkisin pusertaa. Tapahtuu mikä tapahtuu luonnostaan.
No mutta nyt meidän pitäisi aloittaa iloinen yli viikon mittainen mökkiloma ylihuomenna kaikki kuusi yhdessä iloisesti. Olo on kaikkea muuta kuin iloinen. Btw, tästä blogista piti tulla rento ja positiivinen uusperheblogi kaikkien ahdistavien blogien rinnalle. Hahaha.
Tänään olen tosi paljon ikävöinyt aikaa, kun asuin vielä pienten tyttöjeni kanssa kolmistaan. Ihan itku tuli kun muistelin sitä aikaa. He olivat minun kaikkeni, enkelini. Olimme niin tiivis kolmikko, nukuimmekin yhdessä. Kaikki on nyt muuttunut. Lapseni ovat menneet kauemmas minusta. He viettävät joka toisen viikonlopun isällään ja joka toisen täällä suljettujen ovien takana leikkimässä mieheni tytön kanssa.
He kyllä vaikuttavat onnellisilta, mutta he ovat alkaneet unohtaa meidän elämämme kolmistaan. Pitkään he ikävöivät sitä. On niin yksinäinen olo, muukalaisena omassa kodissaan.
Ketä kohtaan teen väärin vai teenkö ketään? Miksi koko ajan tuntuu syylliseltä, vaikka yrittää vaan elää omaa elämäänsä ja toisinaan jopa nauttia siitä? Nyt ei ole mitään hienoa postiviista loppukaneettia. Ahdistus on suuri, enkä nyt näe, mikä tämän voisi laukaista. Ollaan vaan mykkää ja vihaisia toisillemme miehen kanssa. Hän on loukkaantunut, kun suuri ja kauan odotettu lapsiviikko OMIEN lasten kanssa koitti ja sitten ei olekaan vain naurua ja riemunkiljahduksia heti ensimmäisestä tunnista alkaen. Minä olen loukkaantunut, kun hän leiriytyy lastensa kanssa minua vastaan ja syyllistää. Hän juuri vannoi alttarilla ikuista rakkautta, mutta yksi kiljuva viisivuotias saa hänet olemaan välittämättä, että minullakin on ihmisarvo, vaikka hänen vieläkin rakkaampansa keksi, että ei halua viereeni.
Nyt vaan pitää miettiä rauhassa, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä ja minkälaisten asioiden kanssa pystyy elämään ja minkä ei. En ole kovin hyvä kestämään ahdistuksen tunnetta.
