Moikka taas!
Pitkästä aikaa ja viime kerrasta aikaa vierähtikin vähän enemmän. Nyt, kun mielenterveysseuran Mielinauha tuli vihdoin myyntiin, niin mielenterveyteen liittyvät asiat on todella paljon pinnalla, joten niistä aattelin nyt purkaa ajatuksiani.
Lukion loputtua joulukuun alussa, oon ollut kuntouttavassa työtoiminnassa. Lukio olin mulle tosi rankka ja vei voimat pohjalle, en koe sen takia, että kykenisin just nyt tekemään ”oikeeta työtä” sen vastuun takia, totuttelen sen takia omalla tahdilla työntekoon ja vastuuseen kuntouttavassa. Kuukausi sitten alotin Riihimäen Nuorisoteatterin kuntouttavan työpajan työryhmässä, ja tää on parasta mitä mulle on tapahtunut.
Meiän työpäivät koostuu ilmaisuharjotuksista ja muista teatterin töistä esimerkiksi lavastuksesta. Mä oon aina ollut tosi epävarma ja en oo osannu ilmaista itteeni kovin hyvin. Jo kuukaudessa oon huomannut itekkin eroa siinä, miten paljon rohkeempi musta on tullut! Kun mä vihdoin uskalsin heittäytyä ja vaan olla oma itteni, niin löysin heti mun paikkani. Oon vasta nyt ymmärtänyt sen, kuinka tärkeetä on oikeesti tuntea itsensä ja omat rajansa. Mä päätin, että en enää sano kaikkeen ”ei, en mä haluu.” vaan pyrin kaikkeen myöntäytymään. Ei siitä aina oo hyvää seurannut, mutta nyt mä tiedän paremmin mihin mä pystyn ja mihin en. Oon oppinut myös hyväksymään mun ”huonot puolet” ja ottamaan niistäkin ilonirti, mm. eritysherkkyydestä.
Eritysherkkyydessä hankalinta on se, että kuormittuu ärsykkeistä niin nopeasti ja rajusti. Eritysherkkyyteen liittyy siis vahva eläytymiskyky, syvällinen tiedon prosessointi ja mm. tarkka havainnointikyky. Nää kaikki tekee musta todella tunteellisen ja pohdiskelevan. ”Yliajattelu” on tuttuakin tutumpi käsite ja kaikkien ympärillä olevien fiilikset tarttuu muhun samantien. Oon vasta nyt oppinut nauttimaan erityisherkkyydestä ja siitä häkeltymisen tunteesta, kun koko hermosto nykii mahtavan musiikin tahdissa ja tähtitaivas saa kyseenalaistamaan koko oman olemassa olon. Vuosi sitten mä opin sen, että tarviin kerran viikossa nollauspäivän, jollon en tee yhtään mitään mikä vois kuormittaa mua jotenkin. Tän avulla oon selvinnyt tosi pitkälle ja koko ajan helpottaa. Mitä enemmän näistä asioista on puhunut ja saanut vertaistukea, niin sitä paremmalta tuntuu. Eritysherkkyys pakottaa oppimaan omat rajat ja sen mikä on liikaa. Välillä vaan ei pysty ja välillä mikään ei toimi. Onneks tässä on hyviä puolia paljon, esimerkiks vahva empatiakyky ja kyky vaikuttua kaikesta voimakkaasti.
On okei olla välillä tosi väsynyt. On okei hyppiä seinillä innostuneena.
On okei sanoa, ettei jaksa lähteä tänään mihinkään.
On erittäin okei välillä olla yksin. On myös okei haluta ihmisten seuraan.
Kaikki on okei niin kauan, kun se tuntuu itsestä hyvältä.
Se minkä takia mä yritän tästä kirjoittaa, liittyy myös mun omaan kehittymiseen. Ehkä annan jollekkin motivaatiota ja toivoa, ehkä en. Mutta ainakin tässä opin itse ilmasemaan sanoilla enemmän. Tuolla työpajalla me kirjotetaan työpäiväkirjoja ja oon huomannu, että siitä on todella paljon hyötyä. Joka aamu ja iltapäivä kirjotella muutamia lauseita päivästä ylös. Musta tuntuu, että mulla on aina 150 miljoonaa asiaa juoksemassa ympäriinsä mun päässäni enkä saa niistä selkoa, mut muutaman kerran päivässä, kun on pysähtynyt kirjottaan niitä alas, niin se selkenee. Tuntuu paljon selkeemmältä nykyään. Erityisherkkyyteen liittyvä vaikuttuminen ja häkeltyminen on todella kuormittavaa ja niiden tilanteiden ylös kirjottaminen oikeesti auttaa. Sillon ne ajatukset on poissa päästä ja konkreettisena paperilla, jollon vapautuu mulla ainakin tilaa uusille ärsykkeille. Nää jutut toimii mulla, ei välttämättä kaikilla.
Mä oon monia vuosia jo opetellut tapoja käsitellä masennusta, ahdistusta ja kaikkea siihen liittyvää. Oon käynyt lääkäreillä, psykiatrisilla sairaanhoitajilla ja psykologeilla, ja jokasesta niistä on ollut apua, koska mä oon antanut niiden auttaa. Somessa on tullut vastaan keskustalua masennuslääkkeistä ja tosi monet sanoo, että ne on kamalia ja turruttaa tunteet. Mulla olin 3 kuukautta lääkitys ja se oli just hyvä sillon. Omat voimat oli loppu ja lääkitys turrutti tunteita ja nostatti mielialaa, jollon sain 3 kuukauden levon kaikesta yliajattelusta. Sen aikana mun omat voimavarat kasvo ihan älyttömästi ja nyt samanlaisissa romahtamisissa jaksan ihan ite. Ei kaikki tietenkään toimi samanlailla kaikilla, mutta toivottavasti jokainen pitäis huolta omasta mielenterveydestä ja itsestään, omilla rajoilla ja tavoilla. Pikku hiljaa elämä alkaa tuntua voitolta ja se helpottaa. Vaikkei siltä heti tunnu.
Tän blogin nimi on Onnesta, koska siitä mä haluan kirjottaa. Siitä mikä tekee mut onnellikses ja miten mä saavutan onnea. Mä toivon, että edes jotakin se auttaa, että mä kerron tästä. Mä haluan oppia lisää onnesta ja siitä, miten voisin olla vielä onnellisempi.
Koska onnellisuus on mun lempparijuttu.
