Täällä olen taas pitkästä aikaa. Toiveena tietenkin toinen lapsi.

Paljon jäi julkaisematta aikanaan, vaikka asioista säilöön kirjoitinkin. En nauttinut raskaudesta, vaikka sitä olin toivonutkin. En kokenut haluavani siitä kuitenkaan valittaa. Olin saanut sen, mitä meistä kaikki toivoivat.

Lyhyesti summaan tämän välissä kuluneen ajan:
En tosiaan nauttinut raskaudesta, olin aivan tuhottoman väsynyt, ja pelkäsin etten saa lasta elävänä ulos. Lapsi liikkui vatsassa paljon ja varhain, joten en pelännyt keskenmenoa ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Rakenneultrassa todettiin etinen istukka, joka sittemmin nousi. Napanuora kulki kuitenkin vauvan ja lapsen välistä, jonka takia hänet leikattiin sektiolla ajoissa ulos. Lapsi kellastui parin päivän päästä ja pysyi keltaisena pitkään. Olin monta kertaa varma, että hän kuolee ja kuivuu kokoon, koska emme saaneet häntä pysymään hereillä syöttöjä. Olin kateellinen ihmisille, jotka olivat saaneet pidettyä vauvansa elossa kaksikin kuukautta. Heräsin itse verilammikosta parina yönä, kun sektiohaava oli vuotanut (ei kuitenkaan auennut, vaan jotain kertyneitä mustelmia poistui).

Vihdoin, kun lapsi oli n. 2kk huomasin että maailmassa paistaa aurinko. Elämä oli aika onnellista ja ihanaa. Tätä olin toivonut ja nyt se oli tässä. Tämä pieni, maailman kaunein ihme oli meidän. Hän söi hyvin ja nukkui hyvin verrattuna suurimpaan osaan vauvoista. Äitinsä mielestä hän oli pieni hurmuri ja naapurin mummotkin jaksoivat aina ihastella.

3kk kohdalla palautui kierto ja heti uusi vauvakuume. Rupesin kipuilemaan, että uudelle lapselle mahdollisuutta ei olisi ennen kuin vuoden päästä. Lapsettomuus ja sektio estivät molemmat uutta raskautta ennen vuoden rajapyykkiä. Olin kuitenkin onnellinen pienen ihmeemme kanssa, kipu ei ollut enää läheskään yhtä pahaa.

10kk kohdalla rupesin stressaamaan, että imetys pitää ajaa alas, jotta uusi siirto saataisiin tehtyä. Siellä ne 2 poikamme kaksosta odottivat pakastimessa maailmaan pääsyä. Imetyksen lopetus meni lopulta aika helposti ja imetys loppui noin viikon 1v. synttärin jälkeen ilman suurempia ongelmia. Sain ajan PASin suunnitteluun ja optimistisesti aloin odottaa kierron alkua ja uutta siirtoa.

Ja yhtäkkiä optimismi ja ilo vaihtui synkkyyteen. Joku vanha menneisyyden haamu iski päälle ja kovaa. Enhän minä edes ollut käynyt läpi tätä ovulaation tikuttelua ja väärään päivään osumisen pelkoa aiemmin. Silti se tuntui todella pahalta, paljon pahemmalta kuin piikittely.  Pelkäsin että siirtoon ei päästä, että siirto ei onnistu ja että kohta taas olemme jonottamassa puoli vuotta. Kadehdin taas kaikkia, joille lisääntyminen oli helppoa. Miehen helposti sikiävien kavereiden kerho oli taas pistänyt parastaan: 8 vauvaa vuoden 2024 aikana oli/on tulossa (tosin ensimmäistä kertaa joukossa mukana sellainenkin pari, jotka eivät päässeet helpolla.)

Ovulaatio tuli ekassa PAS kierrossa hiukan normaalia aiemmin, päivää ennen siirron kannalta huonoja päiviä. Siirtoon päästiin, toosanamuja sisään ja toivomaan parasta. Testasin monen monta kertaa hätähousuna ja viivan viivaa en saanut kuviteltua testeihin. No ajatukset siitä kohti seuraavaa kiertoa. Eihän jokainen siirto onnistu. Tästä pettymyksestä toivuin kumman nopeasti.

Seuraava kierto olikin sitten erikoinen. Oman teoriani mukaan oma hormonitoimintani ja PAS kierron tukilääkkeet olivat erimieltä. Siirtoa ei tehty, enkä olisi outoon kiertoon alkiota halunnutkaan tuhlata.

Näin ollaankin taas nykyhetkessä. Täällä taas mieli synkkänä etsimässä seuraavaa ovulaatiota. Jostain syystä tämä ovulaation metsästys on löytänyt paikkansa uutena inhokkivaiheenani.