Kuulumisten vaihtamista

Minusta on ollut viime aikoina kamalaa vaihtaa ihmisten kanssa kuulumisia. Kun korona jätti pitkän tauon ihmisten tapaamiseen niin, kaikilla on odotuksena, että jotain on tapahtunut. Minun suurin tapahtumani on lapsettomuus, toisin sanoen se että mitään ei ole tapahtunut.

”Heiii, ihan nähdä, ei olla nähty pitkään aikaan. Mitä sulle nykyään kuuluu?” 

”Noh, oikeastaan täsmälleen samaa kuin viimeksi kun nähtiin kaksi vuotta sitten.” 

Valitin ystävälleni, että minusta kuulumisten vaihto on koronan jäljiltä hirveää. Ei ole mitään kerrottavaa ja kaikki odottavat, että jotain olisi tapahtunut parissa vuodessa. Minun elämäni pysyy paikallaan. Sama työ 6 vuotta, ja sen sisällöstä en kovin tarkasti muutenkaan voi kertoa. Sama mies jo 9 vuotta. Sama asunto jo 5 vuotta. Elämäntavoissakaan ei juuri muutoksia, en voi kertoa kymmenennestä yrityksestäni eroon tupakasta, kun en ole sitä koskaan polttanut.

Hän sanoi vain, että kyllä sitä aina jotain voi kertoa. Itse hän kertoo aina oman urheiluvammansa kuntoutuksesta. No se sentään menee eteenpäin tai välillä taaksepäin. Ei sekään tietysti mukavaa ole, mutta konkreettista sentään.

Hän jatkoi vastauksena minun valitukseeni myös käyneensä eräässä alumnitapahtumassa vapun aikoihin. Että oli sitä kiva kuulla muiden kuulumisia. Eräätkin olivat muuttaneet uuteen kaupunkiin ja saaneet vauvan. Hän tavallaan todisti tässä vastauksessaan minun pointtini. Olisi minustakin kiva sellaisia uutisia jakaa.

Oman kokemukseni pohjalta muiden saattaa olla vaikeaa kuulla lapsettomuudesta. On hankala ymmärtää sellaisia tunteita, joita se aiheuttaa, kun niitä ei joudu käymään läpi itse. Erityisesti, kun et voi kertoa sitä voittajan tarinana: ”Me selätimme elämämme tähän asti suurimman kriisin.” Voit kertoa ainoastaan tarinan alun, jossa on pelkkiä huonoja alkuja, piinaavaa odottamista ja vastaamattomia kysymyksiä. Henkilöthahmot ovat rikkinäisiä ja viallisia. Vajaita kirjoja ei yleensä julkaista ja valmiit kirjat jätetään kesken vain, kun kiinnostus ei riitä.

Silloin, kun ihmisiä näki useammin, saattoi kertoa myös turhia kuulumisia: ”Minulla on uusi kultaköynnöksen alku. Toivottavasti se viihtyy.” tai ”Opettelin leipomaan ruisleipää juureen.” Nyt nämä tärkeät kuulumiset tuntuvat turhilta.

Tai sitten omassa päässä kaikki muut kuulumiset paitsi lapsettomuus tuntuvat turhilta. Ja siitä en aina halua puhua, koska en pysty puhumaan siitä itkemättä.

Onneksi tuntemuksiaan voi purkaa blogiin. Itselleni ainakin muiden blogit ovat olleet todella tärkeä vertaistuen lähde, vaikka tuskin se heille saakka välittyy. Välillä blogin kirjoittaminen nimittäin tuntuu vähän etätyössä totutulta Teams-puhelulta: juttelee yksin ruudulle ja miettii kuunteleeko kukaan. Ainakin voi valita itse koska itkee, eikä kukaan näe itkuisia kasvoja.