Saanko antaa halauksen?

Eräissä juhlissa eräs kaverini (tietämätön tilanteestamme siinä vaiheessa) tuli viereeni jo melko nauttineena ja pohti: ”Hassua olla siinä iässä, että kaikki tuntuvat joko hankkivan lapsia tai pohtivan niitä.” Nielaisin ja pohdin, että jopa hän kohdeyleisön tälle keskustelulle valitsi. Taisin sitten vastata, että kaipa se on ihan ymmärrettävää biologiankin kannalta, kun ihmiset ovat meidän iässämme ja koitin ohjata keskustelua muihin uomiin. Hän ei luovuttanut helpolla vaan kertoi avoimesti omasta tilanteestaan. He olivat tällä hetkellä ainakin suunnitelleet elävänsä puolisonsa kanssa lapsettomina ja kysyi meidän suunnitelmiamme. Kenties toivoi saavansa meistä vertaistukea omalle valinnalleen? Jouduin sitten myöntämään, että olemme yrittäneet ja ei tunnu tulevan helpolla.

”Tuntuuko pahalta?”
”Joo” (nielin kyyneleitä)
”Saanko antaa halauksen?”
”Joo”

Sain halauksen. Sitten seuraamme liittyi muita ihmisiä, joten pääsin karkaamaan vessaan pyyhkimään kyyneleet pois.

Tämä oli helpoimpia aiheesta käymiäni keskusteluja. Sain myöntää, että tuntui pahalta, mutta ei tarvinnut sen enempää selittää. Ei tarvinnut analysoida mikä siinä nyt niin pahalta tuntuu.

No tähän voin analysoida että pahimmalta omasta mielestäni tuntuu epätietoisuus/hallinnan menettäminen. En voi hallita mitä tapahtuu tai milloin, edes jossain määrin. Hallitseminen on minulle yleensä selviytymismekanismi. Olen vuosien aikana kehitellyt itselleni keinoja, huijata jonkin näköistä kontrollin tuntua. Lapsettomuuden myöntäminen oli suoraan kontrollin menetystä. Jouduin uskomaan tämän itselleni tärkeän asian jonkun muun käsiin. Ja hän saattaa olla välittämättä siitä oikeastaan laisinkaan.

Myös kateuden tunne itselläni liittyy siihen, että muut saivat hallita toiveitaan. Huomaan, että en kadehdi niiden ystävien lapsia, jotka tulivat vahingossa raskaaksi. Aika jännä, eikös?

Lapsettomuuden myöntämisestä päädyin pyörteeseen, jossa joku muu hallitsi sitä kaikkea:  labratestejä, tulosten kertomista, lääkäriaikoja, lapsen hintaa. Mieli on ollut todella maassa siitä saakka kun diagnoosi tuli, mutta erityisesti lähetteen jättämisen jälkeen. Meitä oli varoitettu, että HUSin IVF-jonot ovat 4-6kk ja lääkäri sanoi toukokuun alkupuolella lähetettä kirjoittaessaan, ehkä sitten marraskuussa aikaisintaan pääsette hoitoon. Odotin, että saisimme kuitenkin käyntipäivän tietoon suht nopeasti, mutta aika olisi pitkällä tulevaisuudessa. Päivittelin kaikkia mahdollisia digiportaaleja alkuun päivittäin, jos jossain olisi joku pieni tiedonmurunen, miten lähetteemme etenee. Kolmannen viikon jälkeen huomasin päivittäväni enää parin päivän välein ja luopuneeni toivosta, että mitään kuuluisi ennen elokuuta.

Eilen sitten tuntematon numero soitti kesken päivän ja hetken pohdin vastaanko. Puhelimeen vastaamista seurasikin positiivinen yllätys. Soittaja oli hoitaja, joka HUSista soitti ja kyseli, että miten olemme kesällä paikalla. Olemme töissä vielä koko heinäkuun ja lomalla sitten elokuussa, kuului vastaukseni. ME SAIMME AJAN HEINÄKUULLE!  Yhden illan kuljin aivan onnessani siitä, että jokin konkreettinen seuraava steppi oli taas tiedossa. Aivan käsittämätöntä, kuinka suuren mielialanmuutoksen voi kokea saamalla lääkäriajan. Miten voi olla niin onnellinen tuollaisesta aiheesta? Enhän edes tiedä mitä sillä lääkärikäynnillä tehdään, varmaan vain asetetaan seuraavaan jonoon. Olisin silti voinut halata vaikka tuntemattomia.