Vaihtoehtona adoptio
Monelle lapsettomalle on varmasti joku jossain välissä matkaa kommentoinut ”voithan aina adoptoida”. Sekään reitti ole helppo tai itsestäänselvä, joten kannattaa miettiä kahdesti ennen, kun tuon kommentin laukoo. Adoptiossakin ikä voi tulla vastaan ja raha olla esteenä, ja jos ensisijainen toive on saada oma lapsi, nuo vaatimukset muuttuvat helpohkosti esteiksi.
Olen monesti miettinyt ahdistuksissani olisinko itse valinnut tulla elämään tätä maailmaa, jos olisin saanut valita? Tähän vastaan tosi vaihtelevasti riippuen mielialasta.
Haluaisinko lisätä maailman kuormaa hankkimalla lapsia? – En tiedä, valitsin silti tehdä niin.
Haluanko lapsen? – Haluan.
Ajattelin pitkään, että minulle paras ratkaisu perheen perustamiseen olisi suoraan adoptio. Voisimme miehen kanssa saada perheen ja joku sitä kaipaava lapsi rakastavat vanhemmat. Lapsi olisi jo maailmassa, joten se osa ei olisi minun vastuullani, tai minun päätökseni. Voisin silti tehdä hänen elämästään niin hyvää kuin vain osaisin. Joten otin jo aikaa sitten asiasta selvää.
Itse adoptioprosessi kuulostaa kamalalta. Ennen adoptioluvan saamista, tulee käydä adoptioneuvontaa. Se prosessi vie yleensä 1-2 vuotta ja sinä aikana joku arvioi, onko meistä adoptiovanhemmiksi. Neuvonnan jälkeen voi hakea adoptio-oikeutta ja saada adoptioluvan, ja vielä sopiva adoptiolapsi pitää löytyä. Koko prosessiin menee yleensä 2-5 vuotta. Sinä aikana synnyttäisi hedelmällinen pariskunta helposti 3 lasta. Adoptio ei myöskään ole ilmaista vaan esimerkiksi kansainväliseen adoptioon menee keskimäärin 6000-17000€ rahaa. Kotimaan adoptio on halvempaa, mutta odotusajat yleensä pidempiä.
Minun on monesti vaikea asettaa itseäni muiden arvostelulle alttiiksi. Nuoruuden kiusaamiset ovat jättäneet epäilyn siitä, että en kelpaa. Välillä toki epäilen, että onko minusta sitten edes vanhemmaksi. Osaanko olla riittävän vahva lapselleni? Pilaanko hänet omalla epävarmuudellani ja tartutan kaikki huonot ajatusmallini eteenpäin? Olenko vain yksinkertaisesti riittävästi? Ja joku muu ratkaisee tämän minun puolestani adoptiossa.
Mutta kuten mikä tahansa muu kuin helposti raskaaksi tuleminen kuulostaa adoptioprosessikin epäreilulta. Oman lapsen hankkiminen on ilmaista, kunhan lapsettomuushoitoja ei tarvitse. Vanhemmaksi kelpaa 15 vuotias teini, joka ei ymmärtänyt käyttää ehkäisyä ja jolla on yläaste kesken. Kukaan ei kysy kelpaatko vanhemmaksi.
Adoptoitavan lapsen tulo perheeseen, on siis kauempana kuin 9kk päässä. Se on omissa ajatuksissani vielä kauempana tulevaisuudessa, kuin lapsettomuushoitojen kautta alkuun saatu lapsi, siinäkin tapaukessa että varaan sille lapselle yli vuoden aikaa saada alkunsa. (Todellisuus saattaa olla toinen). Ei tämä siis kärsimättömän henkilön tie ole.
Meidän kohdallamme ensisijaisen valinnan ratkaisi osin aika, osin se oli miehen toive ja osin päädyin valitsemaan itsekin helpon reitin,jotta kukaan ei saisi puolestani päättää kelpaanko äidiksi. Ja kun näen kuvitelmissani tuon pienen ihmisen, jolla olisi yhdistelmä minun ja mieheni piirteitä, en voi olla rakastamatta häntä jo valmiiksi.
Tämän reitin siis piti olla helppo, mutta meidän(kin) kohdallamme se helppous tyssäsi lapsettomuuteen. Se pakotti kuitenkin käymään läpi omia toiveita vanhemmuudesta. Meille lasta ei tulisi siksi, että viikkorahat eivät riittäneet kondomiin. Meille lasta ei tulisi, koska muillekin se tulee. Meille lapsen hankkiminen (keinolla tai toisella) tulee viemään rahaa, voimia ja aikaa. Lapsi tulee aikanaan toivottavasti siksi, että hän on toivottu.
Mutta onko minulla oikeus kokea tätä lapsettomuuden ahdistusta, jos en ole edes joka päivä täysin varma haluanko tuoda lisää lapsia maailmaan? Onko minulla vähemmän oikeuksia lapsettomuushoitoihin, jos pidän adoptiota myös hyvänä mahdollisuutena?
Ainiin ja adoptioneuvontaa ei voi suorittaa samaan aikaan kun on lapsettomuushoidoissa. Pitää siis valita taistelunsa.