Alkusanat

Sain aivoinfarktin yhdeksän kuukautta sitten, 20-vuotiaana. Oireet alkoivat äkillisenä koko vasemman puolen puutumisena ja näön lähtemisenä vasemmasta silmästä. Diagnoosin ja hoidon saaminen kesti lopulta useamman päivän, mutta olin onnekas, pahemmin ei käynyt. Selvisin vähillä fyysisillä oireilla, jotka tänä päivänä ovat melkein kadonneet. Sain ajokortin takaisin ja kykenen itsenäiseen elämään. Selvisin tavallaan vähällä, mutta totuus on se, että henkinen kuorma on ollut monta kertaa vaikeampi asia.

Sairastuminen on ollut todella moniulotteista, ei ollenkaan yksinkertaista. Se ei näy päälle päin. Se on tuonut mukanaan niin paljon tunteita ja ajatuksia, joiden käsitteleminen on ollut vaikeaa ja hidasta. Siksi haluankin nyt kirjoittaa siitä, yritän sanoittaa tätä kaikkea ja samalla käsitellä ja pohtia. Teen tätä ennen kaikkea siis itseäni varten, mutta myös sillä ajatuksella, että tästä olisi apua muillekin. Itse kaipasin ja kaipaan edelleen vertaistukea.  Koen myös että tämä on tärkeä aihe puhua. Aivonifarkti ei katso ikää. Se on varmasti vaikeaa kaikille kenen kohdalle se sattuu, mutta varsinkin nuorelle ihmiselle se on elämää mullistava juttu.

Minun ei ole vaikea puhun tästä, päinvastoin puhun mielelläni. Se helpottaa itseänikin. Mainittakoon silti, että tämä on henkilökohtaista ja kaikki mitä kirjoitan on tietysti vain minun kokemuksia ja näkökulmia.