Luin tämän. Tuli paha olo. 

 

”Suurin osa suomalaisista köyhistä kaipaisi suoraan sanottuna vain ”ympäri korvia”. Erään teorian mukaan luusereita syntyy tähän ikäpolveen niin paljon sen vuoksi, kun lapsena kaikkialta toitotetaan, miten erikoinen pikku Mika-Jalmari onkaan ja kerrotaan, mitä kaikkia mahdollisuuksia hänellä on.

Todellisuudessa Mika-Jalmari on lihava, ruma ja tyhmä kuin saapas, sekä lisäksi aivan helvetin laiska, mutta mihin tahansa töihin ei voi mennä, koska Mika-Jalmarilla on haave päästä kuuluisaksi elokuvatähdeksi. Äitikin sanoi, että Mika-Jalmari voisi olla ihan mitä tahansa. Toisaalta, sosiaaliturvan ansiosta Mika-Jalmarin ei tarvitse tehdä muuta kuin pelata kotona tietokonepelejä ja juoda kaljaa. Mika-Jalmari sitten masentuu, kun elämä on niin rankkaa, eikä yhteiskunnasta mitään tarjota. Pelkkä ajatus Mika-Jalmarin karikatyyristä herättää minussa agressioita.” 

Tiedän tuon kaiken kyllä. Tunnen sen ympärilläni jatkuvasti. Mutta sen sijaan että se herättäisi minussa aggressioita (oikein tai väärin kirjoitettuna) se aiheuttaa minussa aitoa huolta. 

Ennen muuta surettaa. Kirjoittajan kaltainen ”vittu mähän pärjään ja tarjoan mua palvoville kauniille naisille samppanjaa” -asenne on se, mitä ihmisiltä halutaan. Se, että tuntee itsensä jotenkin oudon osattomaksi, vaikka saisikin toimeentulotuen, on sen sijaan säälittävä oletus. Silloin ei oikein voi juoda drinkkejä baareissa kavereiden kanssa, ei voi hankkia lemmikkieläintä, sillä ei olisi varaa äkillisiin lääkärikuluihin, eikä mielellään käydä Finnkinolla leffassa, sillä onhan ne hinnat saatanasta. 

Kyse ei ole siitä, että elämä ilman tuollaisia ylellisyyksiä olisi lähtökohtaisesti ikävää. Kyse on aina suhteellisuudesta. Ihminen on onneton, koska ihmisillä ympärillä menee paremmin. On vaikea hautautua pakoon mediaa ja mainoksia, saati kutsuja ravintolaillallisille tai lasillisille.

Meiltä odotetaan asioita. Meiltä odotetaan kykyä. Meiltä odotetaan identiteettiä, jonka rakentamiseen tarvitaan kulutusta, ja jonka toteuttamiseen tarvitaan rahaa. Se odotus hakkaa alitajunnassa. Aina voi miettiä, onko se odotus todellista vai olemmeko keksineet sen itse. Voi myös miettiä, onko sillä edes väliä. Se odotus tulee verratuksi tulemisesta. Vertaudumme ympäristöömme. Ymmärrämme suhteellisuuden. Asiaa ei käytännössä ole olemassa, jos se ei ole suhteessa johonkin muuhun. Mikään täällä ei leiju tyhjiössä.

Eikä kyse ole vain typerästä kulutuksesta kulutuksen vuoksi. Se on välillä sitä että tuntuu, että on saatava Svartin vinyylipainos vanhasta suosikkilevystä tai Samu-Jussi Kosken huivi, koska sellainen saisi olon hyväksi ja turvalliseksi, siihen haluaa kääriytyä. Siihen haluaa samaistua. Vaikka nuudeleilla elää, niiden syöminen vituttaa eikä ole edes terveellistä. Puolison lempiyhtyeen keikalle on mentävä, vain jotta näkisi sen hymyn hänen kasvoillaan.

Tärkeämpää kuin raha, on se, miltä asiat tuntuvat. Rahalla hankimme turvaa sekä kokemuksia. Mitä yksinäisempi ihminen on jo valmiiksi ja mitä vähemmän hänellä on syviä ja lujia sosiaalisia suhteita, korostuu tarve johonkin turvaan ja joihinkin kokemuksiin entisestään. Luulisi sen olevan loogista. Pakko meillä on elämässä jotain olla, joka saa meidät tuntemaan itsemme jonkin arvoisiksi. Sitä tunnetta emme saa syntyessämme, se ei ole itsestäänselvyys. Sen tunteen tunteminen tai puuttuminen on seuraus jatkumosta, joka alkaa siitä hetkestä kun näemme päivänvalon ja rääymme keuhkomme auki.

Jos tämän pystyisi jollain tavoin ymmärtämään, pystyisi ehkä ymmärtämään suhteellista köyhyyttä ja pystyisi ehkä aggression sijaan tuntemaan huolta nuorista. Jotkut heistä ovat auttamattoman saamattomia ja kykenemättömiä – ja on todellakin aivan hölmöä olla ajamatta partaansa, jos se varmistaisi työpaikan saamisen – mutta kaiken vihan sijaan tulisi kysyä, miksi näin on, ja mitä voimme heille ja tälle hetki hetkeltä sairaammaksi vääntyvälle systeemille tehdä. Vai voimmeko mitään. 

Voimme myös olla huolettomia kusipäitä.