Tehtävät arvioimatta, kurssi suoritettu

Ensimmäisellä jaksolla tämä intohimoinen opiskelija koki ylimääräisiä sydämenlyöntejä, kun tehtävistä saadut palautteet alkoivat näyttää vähintäänkin puutteellisilta. Turhautuminen oli käsin kosketeltavaa, kun palautettuihin töihin kerta toisensa jälkeen alkoi ilmestyä vain vertaisarviointeja. Sanon ”vain”, koska niin hyvä menetelmä kuin vertaisarviointi on opiskelijan oman reflektoinnin välineenä, ei se mielestäni korvaa opettajan tai kouluttajan ammattiarviota. Joitakin tehtäviä ei koskaan arvioitu edes hyväksytty/hylätty tasolla, vaikka niillekin oli asetettu reunaehdot ja aikataulu. Osa töistä oli jopa kovin suuritöisiä. Kurssien arvosanat tulivat silti, vaikka tehtäviä oli arvioimatta… samalla tuli myös pettymys.

Miten arvostaa opetusta, joka ei ole vastavuoroista? Halu näyttää osaamiseni palaa kirkkaalla liekillä, mutta vaivannäkö valuu hukkaan. Koen, että minulla olisi niin paljon annettavaa, mutta kuka osaamiseni, näkemykseni ja intohimoni ottaisi vastaan?

Eilisen uutinen

Arviointimetodeja aloin kyseenalaistamaan, kun eräällä kurssilla pari/ryhmätyönä tehdyt kirjalliset mielipidekirjoitukset arvioitiin. Mielestäni mielipidekirjoituksen funktioon kuuluu, että vasta sen julkaisu tekee kirjoituspöydänlaatikkopohdinnasta konkreettisen mahdollisesti lukijaansa vaikuttavan mielipiteen ilmaisun. Mielipidekirjoitus on vain tekstiä, jos sitä ei julkaista. Tehtävänannossa oli määritelty, että noin 60 oppilaan kurssilta 2-3 mielipidekirjoitusta tullaan julkaisemaan. Mielipidekirjoitukselle oli annettu myös teknisiä speksejä, kuten pituus ja lähteiden käytön yksityiskohdat.

Epäuskon hetki koitti, kun sain kuulla julkaisupäätöksien perustuvan kirjoituksesta luotuun vapaamuotoiseen noin puolessa tunnissa koottuun kolmen minuutin esitykseen. Auts! Vaikka pidän itseäni luovana ja olin selkeästi yksi innostuneimmin haasteeseen tarttuneista oppilaista, niin kirjoittaja-minäni sisälläni haukkoi hetken henkeään ja tuupertui järkytyksestä. Olin ehtinyt tutustumaan osaan ennakkoon palautetuista teksteistä ja tiesin, etteivät kaikki kirjoitukset täyttäneet tehtävän teknisiä vaatimuksia. Perfektionisti sisälläni myös kyseenalaisti miten voin antaa äänen mielipidekirjoitukselle, jota en ole lukenut, oli siitä tehty esitys sitten kuinka hyvä tahansa. Suuri osa teksteistä oli palautettu vasta deadlinen viime hetkillä ja ne olivat yleisestä kuohunnasta päätellen kovin monelta lukematta. Tehtävänannossakin oli edellytetty vain muutamaan tekstiin tutustumista sekä kommentointia.

Parini ja minun esitys ei saanut yhtään ääntä… Tämä ei sikäli yllättänyt aiheemme haastavuus huomioiden. Ylisuorittaja sisälläni tunsi kuitenkin nielleensä tappion karvasta kalkkia – kaikki se vaivannäkö turhan takia. Olin kuitenkin hätäisenä nuolaissut ennen kuin tipahtaa. Viestinnän opettajan erinomainen arviointi tuli myöhemmin. Ja vielä kaneetilla: ”Ehdottomasti julkisuuteen!”

Pari viikkoa hyvän arvioinnin jälkeen teksti on yhä julkaisematta. Asiaan ei koskaan enää palattu. Nykyään ei kai voi väittää, että teksti pölyyntyy pöytälaatikossa, sanotaan vaikka että se pikselöityy kovalevyllä. Hyvässä tallessa, piilossa, unohdettu, eilisen uutinen…