Kerroin jokin aika sitten rakkaudestani (ja addiktiostani) HeiaHeiaan. Aiemmin käytin maanisesti myös Kiloklubia, joka laski puolestani elämäni terveellisyyden.

Naputtaisin päiväohjelmani sinne varmaan edelleenkin, jos se ei olisi vienyt niin paljon aikaa. Jokaisen suupalan ylösmerkkaaminen vaatii sitoutumista, jota minulla ei paria kuukautta pidempään riittänyt. Mutta ikävöin noita palluroita silti. Edelleen joka kerta jäätelöä puputtaessani mietin haikeasti Kiloklubin herkkupalloa, joka oli minulla lähes päivittäin punaisena. Snif.

Koska tarkoituksenani ei ole eikä ollut laihduttaa, en hyötynyt vertaistuesta enkä osallistunut keskusteluihin. Sen sijaan olin kasvissyöjänä erityisen kiinnostunut proteiininsaannistani ja syötyjen kasvisten määrästä (nii’in, sitä kuvittelisi että kasvissyöjä söisi aina tarpeeksi kasviksia, mutta ei…). Myös liikunnan energiamiinusten suhde ruuan energiaplussaan oli äärimmäisen mielenkiintoista ja avartavaa.

Tuttavani lapsi oli jokin aika sitten tullut polleana kertomaan äidilleen, millaisia puhelimet olivat silloin joskus muinoin, aikana ennen kännyköitä. Entä aika ennen netin ilmaisyhteisöpalveluja?? Kuinka kukaan osasi liikkua tarpeeksi ja syödä tarpeeksi vähän??

Kuvat: Kiloklubi

Kävinpä tuossa keväämmällä uimakoulun,
minä, kolmekymppinen ihan hyvin aiemminkin pinnalla pysynyt.

Kuva: WeHeartIt

Halusin oppia uimaan hyvin, en vain räpiköimään pinnalla. En ole koskaan pelännyt vettä, mutta en ole nauttinut uimisesta, koska se on tuntunut huonosta tekniikasta johtuen niin raskaalta. Painuin siis kahdeksan kerran tekniikkakurssille.

Pakko myöntää, että mietin uimakouluun osallistumista vuosia. Jotenkin se tuntui kamalan nololta ajatukselta – mitä se ei sitten loppujen lopuksi lainkaan ollut, vaan pelkästään kivaa ja hauskaa. Sitä paitsi ainakin Helsingin seudulla myös aikuisten uimakoulut (esim. nämä) ovat kuulemma jatkuvasti täynnä, eli en todella ole ainoa.

On muuten aika kummallista, että niin moni suomalainen ei osaa aikuisena uida – eikö me kaikki kuitenkin jonkunlaisia uimamaistereita ala-asteajoilta olla?
Minulle niistä koulun pakollisista uimatunneista jäi käteen lähinnä
inho ja häpeän tunne, niinkuin koululiikunnasta ylipäätän.

Ensimmäistä kertaa ikinä opin uimaat kasvot vedenpinnan alla ja rintauinnin tekniikka on ilmeisesti ollut väärä koko elämäni (ja väärä se näkyy olevan suurimmalla osalla muistakin, kun nyt olen uimareita sillä silmällä tsekkaillut). Kroolaus tuntuu oikeasti kivalta tavalta uida eikä vain ammattilaisten vauhtikeinolta. Ja ikisuosikkini selkäuintikin sai ihan uutta potkua.

Nyt vaan pitäisi käydä uimassa, ettei mennyt kurssi ihan harakoille. Sen sijaan olen löytänyt itseni kerta toisensa jälkeen vesijuoksualtaasta…