Tiedän elämäni tarkoituksen: elän matkustellakseni. Teen töitä ja kerään rahaa vain noita irtiottoja varten, hengitän vapaammin vieraassa paikassa, en pysty raahustamaan arkea läpi ilman takataskussa odottavia matkalippuja. En ikinä käy turistikeitaissa enkä ryhmämatkoilla, haluan nähdä kohdemaan aidoimmillaan, syödä sen ruokia ja käydä nähtävyyksien sijaan lähiöissä.

Mutta tiedättekö, mitä en missään tapauksessa reissuillani kaipaa? Uusiin ihmisiin tutustumista. Minä tutustun vieraisiin kulttuureihin ruuan ja juoman kautta sekä sivusta seuraamalla, ilmaa hengittämällä, mutta en halua tutustua keneenkään paikalliseen (enkä kyllä muihin turisteihinkaan).

Miksi? Koska minä karistan kotimaan pölyt jaloistani juuri siksi, että pääsen sosiaalisista paineista hetkeksi eroon. Siksi, ettei minun muutamaan viikkoon tarvitse nähdä ketään, jutella mistään tai olla kenellekään mitään – poislukien mieheni eli matkakumppanini. Suljen puhelimeni Helsinki-Vantaalla ja avaan sen palatessani rentoutuneena takaisin. Laitan sähköpostia vain perheelleeni, että tietävät minun olevan hengissä. Teen vain muutaman Facebook-päivityksen, että osaisivat kotimaassa kadehtia 😉 Muuten sanoudun kaikesta hetkeksi irti.

Minulle ei tulisi mieleenkään sohvasurffailla tai viettää lomiani työleireillä. Välttelen kodinomaisia B&B-paikkoja, joissa aamiaista syödään omistajaperheen kanssa. Myös ”superkivat backbacker-hostellit, joissa on aina menoa ja meininkiä” kierrän kaukaa, ne kun ovat täynnä ylisosiaalisia amerikkalaisia (anteeksi yleistämiseni). En koskaan menisi suomalaiseen lihapullabaariin, jos olen maksanut maltaita päästäkseni pois Suomesta. Enkä voisi ikinä reissata sellaisen ihmisen kanssa, joka tarvitsee onnistuneeseen matkakokemukseensa muitakin kontakteja kuin minut.

Toivottavasti en vaikuta kylmältä tai ilkeältä. Erakko vain tarvitsee hengähdystaukonsa.

Kuva: WeHeartIt