Ostin lennolle Pasan ja Atpon Eniten vituttaa elämä. Se jotenkin pomppas silmille kaikkien be the excelence of the excelencies -oppaiden joukosta. Tykkään heidän tyylistä. Olen tässä todennut, että en jaksa enää sitä positiivisuus-höttöä. On ihan liipasimella, etten klikkaa Unfollow-nappia Hidasta elämää -sivuille. Tiettekste, kun ei nyt oikein huvita sellainen enää. Enpä juurikaan ole sillä mitään saavuttanut. 

Viime keväällä minusta tuntui hyvältä, koska sisälläni vielä uskoin ja toivoin, että Mies muuttaa mielensä. Ei siksi, että luin positiivari-kirjoja.

No ei ole muuttanut eikä muuta. Meistä on tullut etäisiä ja kylmiä toisillemme. Minusta siksi, etten uskalla hakeutua hänen seuraansa, koska ajattelen, että hän ei halua minua seuraansa. Hän? Koska on päässyt yli ja minä olen vaan muistutus siitä ajanjaksosta, kun hän oli huono ihminen. Näin arvelen. Koska emme puhu. Koska emme enää ole koskaan kahdestaan missään. Hän pyörii minun mielessäni ja kivun puristaessa rintaani koetan lohduttaa itseäni niillä hyvillä muistoilla. Hän tuskin edes ajattelee minua ja jos ajattelee, olen vaan ikävä muisto, jonka hän toivoo häipyvän mielestään ja elämästään pois. Tuskin hän edes tuntee enää huonoa omaatuntoa tekemisistään, koska ei ole minulle enää ystävällinen, ei tarjoa apua polkupyörän kanssa, ei vastaile velvollisuudentuntoisesti viesteihin. Hän on kylmä ja etäinen.

Tämä tuntuu NIIN pahalta. Olen palannut itkuiseksi ja masentuneeksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jollainen olin J:n jälkeen. Ja toivottomaksi. Elämäni ei tästä mihinkään muutu. Ei ainakaan paremmaksi. 

Luin Maaret Kallion kirjaa Lujasti lempeä. Se jäi ja jäänee kesken, koska en pysty tuskaltani sitä lukemaan. Ydinviesti kirjassa on, että ihminen ei voi olla onnellinen ilman merkityksellistä ihmissuhdetta, joka hyväksyy sinut aina, ottaa kainaloon ja silittää = parisuhde. Kaikki muu onni on teeskentelyä.

Ok, eli koska en ikinä tule olemaan parisuhteessa, en tule olemaan koskaan onnellinen? Sitä Kallio vissiin viestii. Hän on luultavasti itse näitä lapsesta asti naimisissa olleita, joka ei ikinä ymmärrä miltä tuntuu ihmisestä, joka ei yli kymmeneen vuoteen ole ollut kenenkään number one -henkilö. Koska siitähän tässä on kyse. Et ole kenellekään se tärkein. Jos tulee tilanne päälle, niin kukaan ei tule juuri sinun luo, koska prioriteeteissä edelle menee oma puoliso, lapset jne. Minulla ei ole puhelimessa ketään, kenen nimen eteen voisi kirjoittaa ICE. Jos joutuisin sairaalaan, ei minua kävisi katsomassa kukaan omasta halustaan. Siskot velvollisuudesta ehkä.

Enkä ikinä tule olemaan kenenkään tärkein, jolle kelpaan sellaisena kun olen. Jotkut eivät vaan KOSKAAN löydä parisuhdetta. Mitäs siihen sanot, Maaret Kallio? Kannattaisiko meidän ihmissuhdeluusereiden hypätä samantien kalliolta alas? Kuka meille kirjoittaisi kirjan, joka auttaisi meitä? Vai eikö meitä voi auttaa?

Koska minä en usko, että löydän koskaan ketään. Koska en tutustu kenenkään. En käy missään missä tutustuisin ihmisiin. En ihastu tutustumatta. Olen liian herkkä ja hölmö käyttämään Tinderiä, missä suurin osa kohtelee toisia ihmisiä kuin roskaa ja kertakäyttösadetakkia. Koska heitä itseään kohdellaan siellä samalla tavalla. Paha olo kiertoon vaan. Minulla on jo tarpeeksi paha olo muutenkin, joten ei kiitos.

Elämäni on totaalisen näköalatonta. En usko, että löydän enää enää koskaan työpaikkaa, jossa saisin sisällöllisesti kiinnostavia tehtäviä. En usko, että koskaan löydän itselleni parisuhdetta. En edes usko, että saan enää ikinä seksiä. Olen alkanut miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että saadakseni seksiä minun pitää maksaa seksistä. Mitenhän se onnistuisi? Auttaisikohan se?

Positiivarit sanovat, että jokainen elämässä käyneellä ihmiselle oli joku tarkoitus. Joskus pohdin, että Mies avasi minut rakkaudelle. Voi vittu ois voinut jättää avaamatta. Tää helvetillinen tuska, kun kukaan ei välitä eikä kosketa eikä pidä sinua ihanana ja söpönä. Ei tää ennen näin kamalaa ollut kestää. Minusta on tullut yltiöpäisen hellyyden ja hyväksyvyyden ja rakkauden kaipuinen. Ja kun siihen kaipuuseen ei saa mitään vastakaikua ikinä, niin onko tässä elämässä enää mitään järkeä?

Luojan kiitos on noi eläimet. Muuten olisi varmaan juossut jo ajat sitten junan alle.

Kaipa se on taas vaan palattava terapiaan. Vaikka en kyllä tiedä mitä se auttaa, jos Kalliota on uskominen – onnelliseksi tulee vain parisuhteessa.

ps. Säästäkää mut siltä ajattelulta, että joku muukin kuin parisuhde voi halata ja silittää. Vihaan kaverihaleja. Eivät auta. Minusta halaaminen on ok, jos ihminen on surullinen, muuten halikaa puolisoitanne. Niin ja totta kai halaan kavereita, koska niin kuuluu tehdä. Onneksi jotkut tietää, että vihaan sitä ja jättävät väliin.