Back to square one
Palvelu on ollut kuolleena monta päivää, niin ei ole päässyt avautumaan silloin, kun asia on ajankohtainen. Harmittaa, mutta ns. alan ihmisenä ymmärrän, että joskus näissä ATK-hommissa käy näin. Se on ihan fine, mutta vain jos siitä opitaan ja mietitään, että miksi ja muutetaan toimintatapoja. Tässä kun taas loman jälkeen kävi asiakkaalla ja kuunteli sitä sekoilua ja sitä, että siltä vaan ummistetaan silmät eikä mitään muuteta, niin palasi lomatunnelmista työtunnelmiin suht nopeasti. Tavallaan omat duunit selkeytyi viikon aikana, mikä on pelkästään positiivista. Katotaan nyt millaiseen herhiläispesään sitä päänsä pistää. Nähtäväksi jää.
Työrintamalla oli positiivista myös se, että perjantaina johto esitteli firman prinsiipit. Ihana suoraselkäistä ja rehellistä settiä oli. Ja oikeasti prinsiipit oli sellaisia, mitkä voi aistia firman toiminnasta. Aivan mahtavaa. Varsinkin kun edellisen työnantajan prinsiippi oli, että valehtele niin paljon kuin pokalla naamalla kykenet. Kieltäydyin jossain vaiheessa osallistumasta ns. myyntipalavereihin. Sanoin, etten a. osaa valehdella b. pysty pitämään naamaa peruslukemilla, kun muut valehtelee. Luin tuossa jutun tästä ex-työnantajasta, missä kerrottiin miten he ovat saaneet miljoonien sijoituksia, vaikka ovat vielä täysin ns. tutkan ulottomattomissa. No, minäpä kerron miksi ovat. Siksi, ettei heillä ole oikeasti käyttäjiä. Muuta kuin investoripresiksissa. Mutta ne ovatkin mielikuvituskäyttäjiä. Nää on niitä, joista Irina laulaa. Pokkaa on.
Mutta, I have moved on. Ei voi elää omien arvojensa vastaisesti – ei edes sitä 7,5 tuntia päivässä. Niin se vaan on.
Duunissa pääsin myös konseptoimaan firman omaa saittia. Erittäin motivoivaa ainakin toistaiseksi. Meillä on varsin pätevä myynti- ja markkinointityyppi, joka keskittyy olennaiseen. Sellaisen kanssa työskentely on aina mukavaa.
Mies-asiat on ihan rempallaan. Sydänsuruissa olen taas back to square one. Toivoin, että pitkä ”ero” olisi johtanut kaipaukseen ja yhdessäoloon, mutta ei. Laitoin viestin, että haluan puhua, koska minua ahdistaa. No, ei puhuttu. Hemmetti. Haluaisin, että se kertoisi minulle, että mitä sen päässä liikkuu. Minua inhottaa tämä tilanne, missä hän vissiin olettaa, että osaan lukea rivien välistä. Tai, ehkä hän luulee, että hän on ollut selkeä. Tavallaanhan hän on tehnyt kantansa selväksi, mutta jos teot ovat olleet muuta. Nyt ollaan tavallaan tilanteessa, jossa ollaan toisin päin. Edellinen keskustelu päättyi, ainakin minun mielestä, siihen, ettei hän sanonut, että tää oli tässä. Mutta toisaalta teot viestivät niin. Ärsyttää. Minusta olisi reilua, että hän myös sanallisesti päätöksensä kertoisi. Tämän takia haluaisin puhua.
Ei se puhuminen tosin mitään auttaisi. Silti toivo eläisi. Sehän elää niin kauan, kun elän. Vähän niinkuin tässä Californiacationin loppukohtauksessa.
”Because it is not over. It’ll never be over. As long as there’s you, there’s me and there’s hope and grace”.
Karmea tilanne. Miten helvetissä sitä aina päätyykin näissä mies-asioissa tämmösiin saatanan umpikujiin. Onko se karma vai mikä? Mitä pahaa olen edellisessä elämässäni tehnyt? Varmaan jotain todella kamalaa. Sekin vituttaa, että sydänsuruista toipuminen ei ole mitenkään lineaarista. Olen jo monesti saanut pilkahduksia tunteesta, missä olen ns. moved on. Mutta sitten palataan takaisin alkuun. Kuinka monta rundia tätä on vielä edessä?
Koetin taas Tinderöidä ja etsiä sieltä laastaria. Kolme kandidaattia sieltä löytyikin, mutta momentum meni ja viestit hiipuivat. Kyl se vaan taitaa niin olla, että pitää hyväksyä ja elää tää karmea olo. Ehkäpä tää antaa potkua opintovapaan suunnittelulle, koska silloin mulla on aidosti kunnollinen tilaisuus parantua, koska ei enää nähtäis niin usein.
Että pitäis sitten kärvistellä vielä kahdeksan kuukautta.
Voi vittu.