Dana Delany – what an inspiration

Siinäpä teille kuuskymppinen nainen. Wow!

https://www.youtube.com/embed/D-bv3YvgXf0″ width=”560″>

 

Täytyy sanoa, että tämä video antoi uskoa elämään. Näytin tämän duunissa Mielikuvituspoikaystävälle, joka sanoi, että eikä, näyttää kolmekymppiseltä.

No niinpä. Oikeasti. Kaikki eivät vanhene. 

Minä pidän itseäni todella hyvin säilyneenä. En joogaa, mutta muuten mennään aika samoilla spekseillä Danan kanssa. En näytä ikäiseltäni. Muidenkaan mielestä. Hiukan toki huolestuttaa, että missä vaiheessa vanheneminen alkaa, mutta hei, entäpäs jos olenkin kuin Dana? Ja miksen olisi. Lapsia saaneet ja naimisissa olevat siskonikin ovat ikäistään nuoremmassa kuosissa.

Olen muutenkin aika tavalla sinut ulkonäköni kanssa. 

Kun miehet katsovat minua kadulla, ajattelen automaattisesti, että he tekevät niin, koska pitävät minua hyvännäköisenä. Kaunis en ole, mutta olen hyvännäköinen. Kroppakin on kiva. Ei täydellinen, mutta kiva. Kehtaan kulkea lyhyissä shortseissa ja pitää t-paitaa ilman rintsikoita. Minulla on pokkaa katsoa flirttailen vaikka tuntematonta miestä.

Aina ei näin ole ollut, mutta jonkun aikaa on ollut. Muistan ajan, kun ajattelin, että näytän rumalta kun hymyilen. No, edelleenkin olen sitä mieltä, että olen totisena nätimpi, mutta haloo, kukaan hymyilevä ja naurava ei ole ruma! Miten olenkin antanut vuosien vilistää ohitseni tässä uskossa. Koetan nyt kovasti ottaa kiinni ja hymyillä paljon. Viis siitä miltä nenä näyttää ja iso rako takahampaissa näkyy.

Tämäkin on taas niitä kiitollisuuden aiheita. On varmasti monia minua kauniimpia, joilla ei ole näin mutkaton suhtautuminen ulkonäköönsä.

Toisaalta se, että on peilikuvaansa tyytyväinen, tekee välillä todella vaikeaksi hyväksyä sen, että on sinkku. Ei sillä, että parisuhdepeli olisi ulkonäöstä kiinni, mutta jotenkin oma ikisinkkuus olisi helpompi hyväksyä, jos olisi esimerkiksi ylipainoinen. Tai ainakin voisi vedota siihen. Selitellä itselleen.

Tietysti voi myös ajatella, että onko minussa sitten jotain muuta vikaa. Esim. luonteessa. No, niin olen joskus ajatellut, mutta en enää. Se tuntuu ihanalta ja vapauttavalta. Kun ei oikein soimaa itseään enää miltään kantilta.

Koetan uskoa siihen, että onhan tämän pakko jossain vaiheessa kantaa hedelmää. Siis sen, että on sinut itsensä kanssa. Kaipa se näkyy päällepäin ja se ei kyllä voi olla muuta kuin viehättävää.

Häshtäg toiveikkuus :)

Ja vielä tähän Dana nuorena. Tää tv-sarja oli niin ihana. Voi kun se tulis Netflixiin.