Digiura – uhka vai mahdollisuus?

Ajaudun digihommiin ikäänkuin vahingossa.

Hain kesäduunia vuonna 1999. Tein geneerisen hakemuksen ja jonkun cv:n tyyppisen ja latasin sen nettiin. Silloin oli jo joku verkkopalvelu tämmöiseen työnhakuun olemassa. Sitten mulle soitettiinkin Nokialta. Ja sinnehän minä päädyin ja siellä vahingossa digihommiin. Eipä siinä mitään, varmaankin hyvä niin. Olen nimittäin niissä hommissa varsin hyvä.

Mutta nyt kyllästyttää. Minusta alkaa tuntua, että olen nähnyt tällä alalla ns. kaiken.

Katsotaanpas.

Niin, siis Nokia. Siellä on oli hyviä ja huonoja hetkiä, mutta paljon siellä tuli opittua. Iso korporaatio – check.

Sitten oli isohko tekkitalo ja siellä asiakasprojekteja. Kivoja asiakkaita ja ei-niin-kivoja asiakkaita. Tältä ajalta jäi paljon hyviä “after work” -muistoja eli bileitä riitti. Hauskaa aikaa siis. Eli iso tekkitalo – check.

Sieltä siirryin pikkutoimistoon. Toimistolla oli selkeä kohderyhmä ja konsepti. Asiakas-caset olivat kivoja, mutta koska projektit olivat pieniä, ne eivät tarjonneet haasteita tarpeeksi pitkäksi aikaa. Toimisto oli myös hengeltään niin iloton, että en kestänyt sitäkään. Pikkutoimisto – check.

Sitten, #virhe. Isompi toimisto. Aivan katastrofaalisesti johdettu paikka. Ja muutenkin, täysin kummallinen yhdistelmä ihmisiä, joilla oli sekalainen osaaminen. Eihän siitä mitään tullut. Muutama hyvä projekti, useampi aivan kammottava. Se tuli ainakin selväksi, että digitoimisto ei todellakaan ollut minun paikka. Digitoimisto – check.

Sitten startup ja tuotekehityksen vetäminen. Työ oli hauskaa ja sai kerrankin tehdä niinkuin itse halusi, siis ottaa käyttöön niitä käytäntöjä, joita oli päässään pyöritellyt tilanteissa, missä oli pakotettu tekemään muiden miettimien, täysin toimimattomien toimintamallien mukaan Sikäli mukavaa, että aika moni niistä omista ajatuksista toimi mitä parhaiten käytännössä. Harmi vaan, että firman tuotteessa ei ollut päätä eikä häntää ja omistajien business-etiikka oli jotain millaista en vaan voinut katsella sivusta. Startup – check.

Nyt on sentään erittäin mukava ja eettisesti toimiva työnantaja mutta asiakastyötähän tämäkin on. Ja jos asiakkaalla homma on kuin Benny Hill Shown lopputunnari meets House of cards niin aina ei oikein tiedä mitä ajattelisi.

No, jälleen kerran lienee paikallaan sanoa, että eihän tämä mitään hardshippiä oikeasti ole. Nytkin kirjoitan tätä lentokoneessa. Asiakas kun tykkää lennättää viikoittain ilokseen ja kivahan se on, että osaaminen kiinnostaa ulkomaita myöten. 

Mutta, ehkäpä tässä asian ytimenä on joku hillitön tarve jättää joku puumerkki maailmaan. Tehdä muutos. Hakata päällä reikä siihen kuuluisaan karjalan mäntyyn ja tehdä jotain isoa.

Että kun lahjat eivät riittäneet rokkistaraksi, niin pitää olla juhlittu tähti ja sankari edes tällä digialalla. Ja kun olen ollut sitä. Olen oikeasti ihan saatana hyvä. Ja olen saanut siitä tunnustusta. Ei sellaisen jälkeen kiinnosta tehdä mitään “perusduunia” ja olla vaan yksi monista, joka näpertää jotain pientä turhaa.

Muutosta, isoa, vallankumousta – sitä minä haluan tehdä. Ja sitten päästään tähän toimintakenttään. Jos näitä hommia tekee pienessä firmassa tai pienille firmoille, niin ei ole resursseja – ei rahaa, ei tekijöitä. Ja kun teet tätä isoille yrityksille, niin rahaa on (no, ei kaikilla), mutta organisaatio on iso ja hankala ja politikointi on tärkeämpää kuin todellinen tulos. So, what can you do. 

Että eipä ihme, että duuni on vaikeaa. Vain sateentekijän rooli kiinnostaa, mutta mistäs löytyis se toimintaympäristö missä sellaisena oleminen onnistuisi. Ja sitten taas, jos tää olis helppoa, niin kuka tahansa tekis tätä eikä sateentekijöitä tarvittaisi.

Mutta kenties jonkun sortin breikki työelämästä olisi nyt paikallaan. Ehkä tämä on sitä mitä mä nyt kuitenkin haluan tehdä, mutta sitä on vaan niin kyllästynyt.