Elämän monimutkaisuuden jäsentelystä

Elämä on monimutkaista ja ihmisillä on erilaisia keinoja sen jäsentämiseen. Koska ei kai täällä muuten järjissään selviä?

Tuttuni kirjoitti pitkän artikkelin dikotomisesta ajattelusta, mikä tarkoittaa tapaa ajatella ja jäsennellä tietoa hyvin mustavalkoisesti. Hän mainitsi artikkelissa, että yksi syy, miksi ihmiset ovat kovin dikotomisia ajattelussaan, on juuri tarve jäsentää ja yksinkertaistaa monimutkaista maailmaa. On helpompi sanoa, että joku asia on paha ja toinen hyvä kuin alkaa analysoimaan asiaa tarkemmin, hakea tietoa ja olla lähdekriittinen. Luulen, että tähän vaikuttaa myös ihmisen luonnollinen tarve kuulua johonkin – sense of beloging. Tiedät kenen joukoissa seisot. Ja se tuntuu hyvältä.

Onko se sosiaalisen median aiheuttama vai sen korostama ilmiö, että asioista pitää olla jotain mieltä? Ja vankasti? Ja kertoa se kaikille?

Minä en ole selkeää mieltä monestakaan asiasta. Otetaan nyt esimerksi ydinvoima. Olen aika tyytyväinen, ettei minun tarvitse esim. äänestää siitä ja nimenomaan siitä asiasta (puolueen valinnalla on toki merkitystä, mutta ydinvoima on onneksi vain yksi asia siinä valintaprosessissa). Koska en tiedä olenko vastaan vai en. Luulen, että viikko ja englanninkielen taito ei riittäisi, jos haluaisi lukea ja muodostaa asiasta oikeasti valistuneen ja ideologiasta vapaan mielipiteen. Siksi en edes vaivaudu. Ei minun mielestäni tarvitse olla asiasta mitään sen kummempaa mieltä.

Toinen tapa, jonka tunnistan, on tietynlainen kurinalaisuuden vaatiminen. Luojan kiitos, yleensä vain itseltään.

Havahtuin miettimään tätä, kun tuttuni otti taas esille miten hänen päätöksensä olla ostamatta mitään uusia vaatteita on pitänyt. Hän on myös päättänyt käydä joka päivä uimassa, joogata joka päivä, hän ei syö sokeria, ei vehnää, suorittaa saliohjelmaa jiiänee. Ja epäilemättä näitä kaikkia hän ihan oikeasti tekee. Aivan kuten on päättänyt. Ja päätös pitää.

Kukin taaplaa tyylillään. Itse en yksinkertaisesti voi olla itselleni moinen natsi – luultavasti edellisen postauksen melko vapaamieliset ruoka-päätöksetkin hautaan kaikessa hiljaisuudessa Burgerkingin pussin kanssa allaskaappiin.

Vielä ihan viime aikoina pidin ihanteena sitä, että olisin kuin ystäväni. Voisin tehdä listoja asioista, mitä sitten suorittaisin ja olisin onnellinen, kun vetäisin ruksit to do-listalla olevien asioiden yli. Tunsin itseni aika huonoksi, kun en kyennyt siihen.

Sittemmin olen tajunnut, että so what. Onni ei minulle tule siitä, että olen kurinalainen. Tai paremminkin, että alkaisin käyttää valtavasti energiaa siihen, että koulisin itsestäni kurinalaisen. Se, että minä suoritan tehtäviä yksi kerrallaan kuten projektisuunnitelmaan on kirjattu, ei tee maailmastani yksinkertaisempaa ja helpommin hallittavaa.

No sitten on intohimo. Se on mielestäni vähän sukua dikotomiselle ajattelulle, koska intohimo on se yksi ja joskus ainoa asia maailmassa. Tavallaan ihailen esim. bloggaajia, jotka ovat luoneet itselleen blogin oman intohimonsa ympärille. Tai paremminkin, että ihmisillä on joku intohimo (sisustus, kosmetiikka, feminismi), johon he pistävät kaiken (tai ainakin ison osan) energiastaan – pitivät he siitä blogia taikka eivät. 

Entäs hevonen, joku voisi kysyä. Kyllä, tietysti, sen ympärillähän elämäni pyörii. Mutta silti se on ”vain” harrastus, vaikkakin erittäin rakas-sellainen ja se ei näillä pelimerkeillä sen vakavammaksi muutu. Ja miten se voisi muuttua? Pitäisi varmaan alkaa kisaamaan tai hengailemaan kisaporukoissa. Mutta kun en ole siitäkään muodostanut mielipidettä. Toisaalta, ainakin hevostalli.netin mukaan kisaajat ovat aivan kahelia jengiä eikä siinä porukassa taida horsemanshippi kukoistaa. Nussivatkin ristiin rastiin, ainakin GP-tasolla. Ja taas toisaalta, elämäntapana kiehtoisi kovastikin. Istua rankan päivän päätteeksi hevosauton vieressä ja syödä eväitä (lue: juoda punkkua). Kiertolaisuus. Ja se sense of beloging. Meidän tiimi.

Ei, minulla ei ole yhtä suurta intohimoa, jonka voisin tarkentaa elämäni kiintopisteeksi ja luovia sitä kohti elämän monimutkaisuuksien aallokon läpi.

Pääni on suurimman osan ajasta ajatuksista turvoksissa. Se on kaikkea muuta kuin hyvä tunne. Ymmärrän hyvin, että ihmiset tarvitsevat tapoja hallita sitä kaaosta. Minäkin tarvitsen. En vaan ole vielä keksinyt mikä se on.

No, ainakin sentään nukun aina hyvät yöunet.