Elämäni kermaperseenä

Kahden ison punaviinilasin jälkeen ei välttämättä ole fiksua shoppailla. 

Shoppailin silti.

Opin eilen aarrekarttakirjaani vanhoista Olivia-lehdistä kuvia etsiessäni, että Balmuir on suomalainen merkki. Olen diggaillut täpöllä ja käynyt hiveltämässä Stockalla. Tajusin, että miten mainio tapa tukea Suomen taloutta. Ostaa Balmuiria.

Ostin kaksi pellavaista pyyhettä ja ihanan ohuen villaisen huivin. Harmaita – luonnollisesti. Ihanan ylellistä. Maksoivat vitusti, mutta lomarahat ja silleen.

Olen vähän heikkona ylellisiin ja tyylikkäisiin tavaroihin. Laatuun. Se on mielestäni ihan hyvä se. Parempi niin kuin että ostain Henkan ja Maukan kamaa nurkat täyteen. Kalliimpia kamoja ei ole vara ostella ihan joka päivä. Saan jotain kicksiä siitä, että mulla on kivoja ja LAADUKKAITA vaatteita. Että näytän sellaiselta kuin haaveilin joskus, että näytän. En välttis sellaiselta, mihin miehet kiinnittävät huomiota, mutta muut naiset varmasti. Vähä kuin Uma Thurman Marc O’Polo kuvastossa.

En tiedä onko se hyvä vai huono, että olen jotenkin löytänyt taas pitkästä aikaa shoppailun ilon. Tavallaan kadehdin kaveria, joka teki päätöksen, ettei shoppaa tänä vuonna yhtään mitään. Toisaalta hänen tapansa elää on ehdottomuus, joka ilmenee tuon tyyppisinä päätöksinä. Tapa hanskata elämäänsä sekin. Ite oon sallivampi. Mulla ehdottomuus ei toimi. Jos nyt on kiva ostaa jotain, niin ostan. Sama päteen muihin ”paheisiin” kuten karkin ja epäterveellisen ruuan syöntiin ja alkoholiin. Mietin, että mulle sopivampi tapa on ajatella, että päivä kerrallaan. Tänään en menny ostamaan karkkia. Muistin, että siitä tulee paha olo. Sen sijaan tuhlasin 250 euroa kahteen pyyhkeeseen ja huiviin, join kaksi lasia punkkua ja söin burgerin, joka oli kylläkin kasvissellainen.

Mutta en ostanut karkkia. 

Huomenna on päivä uus. Katotaan mihin itsekuri huomenna riittää.