Entäs jos miehen löytämisen vaikeus onkin korvien välissä, kiitos median ja ”rakkausvalmentajien”?

Olen taas viettänyt pari viimeistä viikkoa lempiharrastukseni itseanalyysin parissa. Suurimmaksi osaksi siksi, että tapasin viiden vuoden jälkeen yhden elämäni ”se oikeasta”, jonka kanssa suhde ja varsinkin suhteen loppuaika oli perin paskamaista aikaa. Oli aika korjata ihmissuhdekarmaa ja haudata sotakirves.

Mutta siitä tapaamisesta lisää joskus myöhemmin, nyt täytyy hiukan ruotia viimeaikaisia lukemisia. Toinen on tämä Hesarin artikkeli sinkuista, joka jälleen kerran onnistuu niputtamaan ja määrittämään kaikki sinkut samanlaisiksi ja toinen kaikkien selfhelppien äiti Rhorda Byrnen Secret.

Lyhyesti summaroituna Secret-kirjan sanoma on se, että vetovoiman laki pätee myös ajatuksiin. Vedät puoleesi sitä mitä ajattelet. Ja nimenomaan niin, että jos ajattelet negatiivisia ajatuksia, vedät puoleesi negatiivisia tapahtumia. Kirja vetää aika railakkaasti mutkia suoriksi ja kieltämättä pelottaa ajatella, millaista se saa aikaan lukijassa, joka ei ole henkisesti tasapainossa. Mutta, itse olen koettanut käsitellä tuota konseptia vähän vähemmän konkreettisena ja alan tosiaan uskoa siihen.

Ja siksipä aloinkin pohtimaan, että onko (aikuisten) sinkkujen pariutuminen osittain vaikeaa siksi, että joka perkuleen tuutista näin paasataan? Että onko se ikäänkuin annettu ajatusmalli, joka on nyt sitten jokaisen (aikuisen) sinkun korvien välissä. Että tämä on vaikeaa! Että tämän on pakko olla vaikeaa, kun kerta auktoriteetit lehtien palstoilla niin sanovat. Ja negatiivisen ajattelun kierre on valmis ja se vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja vaikka asiat eivät olisikaan vaikeita, niin niistä tehdään vaikeita.

Minä ainakin päätän nyt ajatella, että seuraavan elämäni miehen tapaaminen on helppoa. Se tulee ponnistelematta ja analysoimatta. Se ON helppoa! Vain minä itse voin tehdä siitä vaikeaa!

No, sitten tuo artikkeli. Mitäs muuta siinä oli pielessä kuin tuo iänikuisen vaikeuden julistaminen totuutena. No se, että kaikki sinkut niputetaan yhten muottiin. Oletteko huomanneet, että samat teemat toistuvat aina näissä artikkeleissa. Että sinkusta ei kiinnostuta. Kyllä osasta sinkuista kiinnostutaan. Itse olen tässä ihan hiljattain tajunnut, että minusta todellakin kiinnostutaan. Myöskin niin, että minä saan kiinnostuksellani toisen kiinnostuksen heräämään. Se, miksi näistä ei tule parisuhdesta, on sitten ihan toinen juttu. Tähän dilemmaan on vähempi ohjeistajia olemassa. Itse olen itseanalyysissä oivaltanut jotain, mutta palataan siihenkin myöhemmin.

No, toinen niputus on tämä, että oletetaan, että vaatimukset ovat liian korkealla ja nimenomaan liittyen siihen, että ei saisi odotella sitä romanttista rakkautta, vaan järkiliittokin on ihan hyvä. Tai että ei yritetä tarpeeksi. En oikein koskaan ole tätä ymmärtänyt. Eikö näin puhuvat ole koskaan kokeneet rakastumista? Vai onko tämä taas sitä perkeleen luterilaista synkistelymenttaliteettiä? Että ei sais kivaa olla? 

Fine, jos arvostat elämässäsi asioita, joita tyypillisesti saavutetaan parisuhteessa (isompi asunto, lapset jiiänee), niin sitten varmaan pitää puntaroida. Tai sitten kohdistaa energia sellaiseen elämään mitä pystyy yksinkin pyörittämään. Näin itse perustelen sen, että voin ja saan haluta romanttista rakkautta. Kaipaa elämääni miestä, johon olen rakastunut ja hän minuun, sellaista onnellisuutta mitä ei muista elämän onnellisista asioita saa. Ja hyvänen aika, kai tässäkin on jotain harmaata aluetta? Että kun puhutaan, että naiset odottavat kotona unelmien prinssiä, niin onko se nyt oikeasti sitä, että on epärealistiset odotukset eikä suostuta edes tapaamaan, jos joku checkboxi jää tyhjäksi vai voisko se olla sitäkin, ettei isompaa vaatimuslistaa ole, mutta halutaan silti, että mies herättää (suuria) tunteita ja sellaisia ei vaan kävele vastaan joka vuosi?

Minusta tässäkin toimii se perussuvaitsevaisuus. Ei ole minulta pois, jos joku lähestyy parisuhdeasiaa järkevästi ja löytää näin ajattelemalla parisuhteen, jossa on tyytyväinen elämäänsä. Samalla tavalla ei ole muilta pois, jos minä tunnenarkomaanina haluaa nimenomaan tuntea vahvasti.

Että eikös oikeasti pätevän rakkausvalmentajan pitäisi tämänkin ymmärtää ja valmentaa ihmisiä lähestymään parisuhdetta tai sen etsimistä ihmiselle luontaisesta kulmasta? Oisko se niin helpompaa?