Generations meet

Kotikonnuille saavuttu. 

On aivan mahtavaa huomata, että sitä on vaan kehittynyt ihmisenä.

Seuraa pitkähkö alustus.

Auto on nääs vilkutellut sellaista epämääräistä oranssia valoa jo pitkän aikaa. Epämääräistä, koska huoltokirjankin mukaan sen vilkuttelu ei oo silleen niin vaarallista ja valon määritelmäkin oli melko laaja. Ei siis silleen kuin öljynpaineen valo, joka käsittääkseni noin 95% tapauksista tarkoittaa, et hei, lisääpä öljyä tai kone leikkaa kiinni.

Koska olen kokenut autonomistaja (lue: oppirahat maksettu), tiedän, että autokorjaamot eivät tee yhtään mitään, ellei ajotietokone sylkäise ulos vikakoodeja. Pelkkä valon vilkkuminen ei välttämättä tarkoita vikaa ja vikakoodeja.

Kaverin poikaystävällä on laite, jolla vikakoodit pystyi lukemaan (kannatti siis taasen valittaa autoasioista Facebookissa) ja ei vikakoodeja. Säästin 49 euroa, sen verran koodien lukeminen maksaa mun vakipajalla Rusan Tepsalla.

No, päätin sitten, että ajetaan nyt niin kauan, että se sitten oikeasti hajoaa.

Heinolan kohdalla se valo sitten taas alkoi palamaan ja sitten, OMG, joku punainen valo myös. Punaiset valot on bad. Oliko se öljynpaineen valo???

Onneksi se sammui ja jatkoin suht tyynesti matkaa. 

Ja siis TÄMÄ oli se kehittyminen! Hiukan siis polveileva tarina, mutta siis aikaisemmin olisin saanut hermoromahduksen jo a. tuosta oranssista valosta b. siitä, että pitää lähteä reistailevalla autolla reissuun c. punaisesta valosta nyt viimeistään. Nyt olin hyvinkin cool ja tein vain rauhallisesti toimintasuunnitelman: pysähdy ekalla huoltoasemalla ja soita siskon miehelle.

Siskon mies ohjasikin minut sellaiselle huoltoasemalle, josta sai oikein palveluakin ja kävi ilmi, että jäähdyttäjä oli lähes kuiva. Oho. No, sinne litkut sisään, 11,90 euroa, kiitos ja hei eikä valot ole sen koommin vilkkuneet.

Mitä tästä opimme? No, että ei kannata murehtia etukäteen ja sitten kun näyttäis olevan aihetta murehtia, niin asioilla on tapana lutviutua.

No, nyt sitten tuohon varsinaiseen otsikon aiheeseen.

Meillä on siis perheen yhteinen kesämökki. Oikeasti se on meidän vanhempien tai siis nyt äidin, koska isä on kuollut mutta paperilla meidän lapsien. Varsinainen mökki on rakennettu 70-luvulla. Kännissä paalutettu väärään paikkaan, piti olla ihan rannalla, niin rannalla ettei enää sais rakentaa, mutta onkin noin 30 metriä rannalta mäen päällä. Oh well.

No, vuosien mittaa tiluksia on kehitetty ja viime vuonna rakensimme sinne elementeistä kivan grillikodan. Ei siellä grillata voi, kun hormi ei kunnolla vedä mutta onhan se oikein soma ja siellä on kiva chillailla. Viime kesänä sisustelin sitä kivaksi. Nyt kun menin sinne, niin olihan se jo vuodessa muuttunut varastoksi. Siellä olivat kaikki huushollin nikkarointivehkeet muun muassa. Ostin sinne viime kesänä Ikeasta roskiksen, mutta silti roskis oli perustettu pahvilaatikkoon. Nurkkiin laitetuissa söpöissä naulakoissa riippui kaikenlaisia juhannushuntuja (elikkäs kammottavia vaatteita, joiden oikea paikka olis kaatopaikalla, mutta kato mökillä käteviä jos tulee yllättäen kylmä tai kuuma). Jotenkin muutenkin alkoi ahdistamaan, kun kattelin tiluksia. Joka paikassa on kaikenlaista kummallista rojua. Tuntuu, ettei millekään ole paikkaa. Meidän mökiltä ei sisustusblogiin kuvia oteta :D. Paitsi hyvin rajatuista yksityiskohdista, kuten alla (söpö naulakko, jossa siis tänä kesänä ei roikkunut söpö säilytyskori, vaan juhannushuntu).

No, helikopteriperspektiivista asiaa tarkasteluani, ymmärsin, että kyse on generaatioiden törmäyskurssista. Siitä, että mökin haltija on pula-ajan lapsi ja minä puolestani yltäkylläisen elämän marinoima generation X-lapsi. Äitini mielestä mitään, mille voi keksiä edes jonkun käyttötarkoituksen, ei voi heittää pois. Tavaran ei tarvitse edes olla ehjä. Esimerkiksi rikkinäiset uimapatjat ovat oikein hyviä mattoja, joilla voi peittää kauniin terassilaudoituksen. Wtf? Minä puolestani mietin, että heitän roskiin 10 tavaraa ja ostan tilalle yhden uuden. Uuden, joka on suunniteltu siihen tarkoitukseen. Kuten nyt esimerkiksi sen kannellisen roskiksen. Muutenkin tavaran määrä ahdistaa. Pula-ajan lasta ahdistaa tavaran pois heittäminen.

Kuten kaikissa ihmissuhteissa, niin tässäkin on löydettävä joku kompromissi. Olkoon se nyt se, että minä raivasin nyt grillikodasta kaikki ylimääräiset tavarat pois enkä puutu muihin asioihin. Tokihan ne rojut ovat siellä taas ensi kesänä, mutta tehdään sitten sama urakka uudelleen. Hashtag elämä perhe