Hei hyvä haltija!

Hei hyvä haltija

Heilauta taikasauvaa
Tai noitaruhtinatar
Hoida vihreää ihmejuomaa

Ei kaniinia hatusta
Ei enempää suolaa
Voisiko joku tämän kerran
Toiveeni toteuttaa

Abrakadabra
Tän täytyy toimia
Abrakadabra
Ala rakastaa minua
 

Tämä biisi on pyörinyt päässäni pari viimeistä päivää. Nimittäin olisin aika tavalla valmis tekemään vaikka taikoja, että Mies tulisi toisiin ajatuksiin. 

Silti en edelleenkään lakkaa ihmettelemästä sitä, että miten rauhallinen ja tyyni olen. Mietin Miestä tosi paljon. Välillä sattuu tosi paljon, mutta silti olen, niin, tyyni ja rauhallinen. Kuten Miehellekin tunnetilaa kuvailin: kuin krooninen kipu, välillä pahempi, välillä parempi, mutta elämistä se ei estä.

Vaikka vetovoimanlaki on pari kertaa tässä viimeaikoina pikkuasioissa näyttänyt voimansa (Nuuksio-case ja sitten noin kuukausi sitten ajattelin, että saan kukkia, niin sain kukkia, vieläpä aivan täysin out of the blue), en tiedä miten sitä pitäisi soveltaa Mieheen. En tietenkään voi toivoa kenenkään eroa (liian negatiivista), mutta se on se, mitä pitäisi tapahtua. Olen miettinyt asiaa yleisellä tasolla. Että kovin monet tosi nuoresta saakka seurustelleet eroavat kolmekymppisinä. It just happens. Sitten toisaalta, mietin samalla, että toki on pariskuntia, jotka vaan on yhdessä – thick and thin – ja masennun, koska Mies vaikuttaa juurikin sellaiselta ihmiseltä.

Tiedän, että tämä kuulostaa ihan vitun urpolta, mutta olen sitten keskittynyt lähettämään Miehelle rakkautta. Keskittynyt vaan ajattelemaan häntä todella todella rakastavasti. Menee jykevästi osastoon Abrakadabra, muttapa mitäpä muutakaan tässä enää voi.