Moving on
No niin, nyt on Miehen kanssa käyty keskustelu.
Kuulema ei tiedä, miksi tunteet olivat niin voimakkaat, että kävi miten kävi. Eikä tiedä miksi ne sittemmin ovat laimentuneet. Mutta siis ”samanlaisia tunteita ei enää ole”. Olihan se ihan kamalaa tietysti kuulla. Surettaa. Viimeinenkin toivo on nyt siis mennyttä. Syy ei siis ole mikään ahistus siitä, että ero tuntuu ikävältä tai että meni muuten vaan pupu pöksyyn. Vaan, että tunteita ei enää ole. Aika selkeää. Koetan hakea lohtua siitä, että ainakin jossain vaiheessa tunteita siis oli ja paljon ja kuulema homma oli ”ihan mieletöntä”.
En taida jaksaa enää spekuloida, että miksi mun mielestäni tunteet ovat muuttuneet ja miten ne yleensä ottaen voi muuttua noin. Luulen että viimeinen reilu puoli vuotta on ollut Miehelle aikamoista elämänkoulua ja tunteiden vuoristorataa ja pää on ollut sekaisin. Joko tunteiden muuttuminen on yksi vaihe tuosta tai sitten pää on selkiintynyt ja se on aiheuttanut jonkun reaktion aivoissa. Who knows. Pohdin, että enhän minäkään ole samanlaisilla tunteiden aalloilla surffaillut kuin silloin kun vietimme aikaa yhessä ja olen jopa ihan oikeasti tuntenut hetkiä milloin olen ajatellut, että olenko päässyt yli. Mutta luulen, että mun tunteet on vielä olemassa. Kenties siksi kun olen sinkku eikä mulla ole ketään muuta. Miehen tilanne on toinen.
Kerroin itse kaikki tunteeni. Sanoin, että olen tosi rakastunut. Sanoin, että en mitään muuta haluais kuin olla sen kanssa. Kerroin miten musta tuntui siltä, että hän näki mut aivan eritavalla kuin muut ja se sai mut itsenikin ajattelemaan itsestäni myönteisemmin. Sanoin, että hän on antanut kaltaiselleni tunnenarkkarille paljon. Kysyin, että eikö tunnu siistiltä olla ihminen, joka on saanut toisessa ihmisessa aikaiseksi näin paljon tunteita. Mies oli lähinnä vaivautuneen ja hämillisen oloinen.
Kysyin myös, että onko sille käyny koskaan näin. Että joku nainen ihastuu siihen näin paljon. Ei kuulema tietääkseen. Ajattelinkin, et näin on. Minulla on nimittäin teoria, että ne miehet, jotka vannoo ja vakuuttaa, etteivät koskaan petä, ovat miehiä, joilla ei ole ns. vientiä. Mietin, että ehkä mun vahva ihastuminen oli sellainen katalyytti, joka sai hänetkin ihastumaan ja toimimaan periaatteitaan vastaan.
En tiedä, on vähä surkea olo mutta ei mahdoton. Mietin, että miten paljon surkeutta jäisi jäljelle, jos saisin tästä kaikesta kuorittua pois sellaisen tietynlaisen epäonnistumisen tunteen tai siis sen, että vituttaa ns. hävitä peli. Että onko tässä kuitenkin myös sitä, että harmittaa periaatteesta. Sellaisia ajatusklimpsejä välillä tulee aivoihin. En tiedä. Toivottavasti, koska tuo tunne lienee sellainen mitä on helpompi työstää ja hioa pois.
En usko, että tämä on mikään ”pääsen yli” -kortti, mutta kaipa tämän on pakko ajattelua muuttaa. Jonkunlaista mindfuckausta pitää sen suhteen harrastaa, että ei miettisi Miestä koko ajan. Nyt ei ole syytä spekuloida, joten aivot pitää nyt pakottaa miettimään jotain muuta. Ehkä se on ensimmäinen askel toipumisen tiellä.